Wikipedia

Frank Zappa

yhdysvaltalainen muusikko

Frank Vincent Zappa[1] (21. joulukuuta 1940 Baltimore, Maryland, Yhdysvallat – 4. joulukuuta 1993 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen muusikko ja säveltäjä, joka tunnettiin populaarimusiikin omaperäisimpiin kuuluvana persoonana, tuotteliaana laulaja-lauluntekijänä ja yhtyeenjohtajana. Zappa oli myös merkittävä sähkökitaristi. Satiirisissa lauluteksteissään Zappa käsitteli usein yhteiskunnallisia aiheita. Zappan tuotannolle on ominaista suuri vaihtelevuus. Useimmat Zappan tunnetuimmista levyistä sisältävät joko humoristista ja samalla kokeellista rockia tai sitten jazz-vaikutteista instrumentaalirockia.lähde?

Frank Zappa
Frank Zappa lavalla vuonna 1977.
Frank Zappa lavalla vuonna 1977.
Henkilötiedot
Syntynyt21. joulukuuta 1940
Kuollut4. joulukuuta 1993 (52 vuotta)
Ammatti muusikko, säveltäjä
Muusikko
Aktiivisena 1955–1993
Tyylilajit rock, jazz, taiderock, progressiivinen rock, fuusiojazz, taidemusiikki, huumorirock, psykedeelinen rock, doo-wop, konkreettinen musiikki lähde?
Soittimet laulu, kitara, basso, kosketinsoittimet, lyömäsoittimet, rummut, vibrafoni, Synclavier
Yhtyeet The Mothers of Invention
Levy-yhtiöt Warner Bros. Records, Zappa Records, Rykodisc, DiscReet, Verve Records, Straight (käännä suomeksi), Bizarre Records ja Barking Pumpkin RecordsView and modify data on Wikidata
Aiheesta muualla
www.zappa.com

Zappan perustaman kulttiyhtyeen The Mothers of Inventionin ensilevy Freak Out! ilmestyi vuonna 1966, minkä jälkeen Zappan levyjä ilmestyi jopa useita vuodessa. ”Hänen kuoltuaan ei ole ilmaantunut ketään, joka taitaisi sekä klassisen musiikin kaanonin että populaarimusiikin lajit ja kykenisi leikittelemään niillä kaikilla yhtä omaperäisesti”, luonnehti kriitikko Tero Valkonen.[2]

Lapsuus

muokkaa

Frank Zappa syntyi Marylandin Baltimoressa 21. joulukuuta 1940. Hänen isänsä oli Francis Zappa, joka oli kotoisin Sisiliasta ja jolla oli kreikkalaista ja arabitaustaa, Frankin äiti oli Rose Marie Colimore joka oli italialais-ranskalaista sukujuurta. Frank oli nelilapsisen perheen vanhin. Hänellä oli kaksi veljeä ja yksi sisko.[3] Tammikuussa 1951 hänen perheensä muutti länsirannikolle Frankin astman takia. Uusi koti sijaitsi Kalifornian Montereyssä. 1950-luvun alkupuolella perhe asui Pomonassa, El Cajonissa ja lopuksi San Diegoossa. Zappan varhaislapsuuden aikana hänen isänsä, joka oli kemisti ja matemaatikko, työskenteli Edgewood Arsenal -yhtiön kemiallisten aseiden yksikössä.lähde? Vuonna 1955 Zappan perhe asettui Kalifornian Lancasteriin, joka oli pieni ilmailuun ja maatalouteen keskittyvä kylä.[4]

Zappan ensimmäiset musiikkiin liittyvät ostokset olivat rhythm and blues -singlejä. Näistä muodostui vähitellen suuri kokoelma, jota Zappa keräsi koko elämänsä ajan.[5] Hän oli varsinaisen musiikin lisäksi innostunut äänistä niiden itsensä vuoksi, erityisesti lyömäsoittimien tuottamista äänistä. 12-vuotiaana hän sai virvelirummun ja alkoi opiskella orkesterin lyömäsoittajan tehtävien perusteita.[6] 13-vuotiaana alkoi Zappan kiinnostus moderniin taidemusiikkiin,[4] kun hän luki artikkelin Sam Goody -nimisestä levykauppaketjusta, jonka omistaja kehui pystyvänsä myymään omituisia levyjä kuten Edgard Varèsen koottuja töitä.[7] Lehtijutussa myös kerrottiin Varèsen perkussiivisesta sävellyksestä Ionisation, jota kuvailtiin ”rumpujen ja muiden epämiellyttävien äänien sekamelskaksi”. Lehden luettuaan Zappa päätti hankkia käsiinsä Varèsen musiikkia. Kesti kuitenkin yli vuoden ennen kuin Zappa lopulta löysi Varèsen levyn.[7]

Zappa kuunteli Varèsea, Igor Stravinskyä, Anton Weberniä sekä näiden lisäksi rhythm and bluesia, doo wopia ja jazzia. Hänen oma monietninen taustansa ja Los Angelesin alueen kirjava kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö olivat omiaan johdattelemaan Zappaa virallisten instituutioiden ulkopuolisen kokeilevan taiteen (”outsider art”) pariin.[8] Koko uransa ajan Zappa oli kriittinen valtavirran yhteiskunnallisia, poliittisia ja musiikillisia suuntauksia kohtaan, ja hän kritisoi kulloinkin muodissa olleita populaarimusiikin virtauksia, kuten psykedeelistä musiikkia, purkkapoppia, rock-oopperaa ja diskoa, erityisesti näiden kaupallisimpia ilmentymiä.lähde?

Vaikka Zappan äiti ei pitänyt Varèsen musiikista, hän soi pojalleen 15-vuotislahjaksi luvan soittaa kaukopuhelun New Yorkissa asuvalle säveltäjälle.[7] Pojan epäonneksi Varèse oli tuolloin Euroopassa, joten hän joutui tyytymään keskusteluun säveltäjän vaimon kanssa. Varèse lähetti myöhemmin Zappalle kirjeen, jossa hän kiitti poikaa häneen kohdistuneesta mielenkiinnosta ja kertoi tekeillä olevasta sävellyksestään nimeltä ”Déserts”, mikä innosti aavikon lähellä asuvaa Zappaa kovasti. Kaksi säveltäjää eivät kuitenkaan koskaan tavanneet Varèsen kutsusta huolimatta, koska tämä kuoli jo vuonna 1965.[4][9]

Uran alku

muokkaa

Zappa aloitti uransa muusikkona soittamalla rumpuja. Opiskellessaan San Diegon Mission Bay High Schoolissa hän liittyi ensimmäiseen yhtyeeseensä nimeltä The Ramblers.[6] Vaikka Zappa myöhemmin keskittyi kitaraan ja lauluun, oli hän uransa loppuun saakka hyvin viehättynyt musiikin rytmiikasta ja lyömäsoitinosuuksista. Hän pyrkikin saamaan aina yhtyeisiinsä mahdollisimman taitavat rumpalit ja perkussionistit. Lisäksi hänen töissään, esimerkkinä alun perin pelkälle rumpusetille laaditussa ”The Black Pagessa”, näkyvät hänen käyttämänsä monimutkaiset rytmiset rakenteet, joihin kuuluvat rajut temmonvaihdokset ja tiivis perkussiosovitus.[10][11]

Vuonna 1956 Zappa tapasi Don Van Vlietin opiskellessaan Antelope Valley High Schoolissa. Heistä tuli ystävät ja he antoivat toisilleen paljon vaikutteita. Myöhemmin Vliet tuli tunnetuksi muusikkona, joka käytti nimeä Captain Beefheart.[12] Zappa tuotti vuonna 1969 Beefheartin tunnetuimman levyn, Trout Mask Replican, ja Beefheart on mukana Mothers-yhtyeen vuoden 1975 livealbumilla Bongo Fury.[13]

1950-luvun puolivälissä Zappa soitti rumpuja The Blackouts -nimisessä yhtyeessä.[14] Yhtye oli etnisesti kirjava kokoonpano, jossa mukana oli jo Zappan tulevan Mothers-yhtyeen jäsen, Euclid James ”Motorhead” Sherwood. Vuonna 1957 Zappa hankki ensimmäisen kitaransa. Hänen varhaisia esikuviaan ja vaikutteenantajiaan olivat Johnny ”Guitar” Watson, Howlin' Wolfin yhtye sekä Clarence ”Gatemouth” Brown.[15] Zappa kehitti oman persoonallisen lähestymistapansa kitaransoittoon.

Zappa kiinnostui säveltämisestä ja sovittamisesta ollessaan high schoolissa. Hän kirjoitti, sovitti ja johti koulunsa orkesterin kanssa laatimiaan avantgardesävellyksiä.[16] Perheensä alituisen muuttamisen vuoksi hän kävi kuutta eri high schoolia. Zappa ei viihtynyt hyvin koulun oppitunneilla ja häiritsi usein muita oppilaita tempuillaan.[17] Hän valmistui Antelope Valley High Schoolista 1958. Myöhemmin hän muisti kahta musiikinopettajaansa mainitsemalla heidät nimeltä levynsä kansitiedoissa.[18]

Zappa muutti pois kotoa 1959 pieneen huoneistoon Los Angelesin Echo Parkissa. Hän opiskeli yhden lukukauden ajan collegessa, jossa tapasi Kathryn J. ”Kay” Shermanin. Pariskunta muutti asumaan yhteen Kanadan Ontarioon ja meni naimisiin vuoden 1960 joulukuussa.[19] Samoihin aikoihin Zappa työskenteli lyhyesti mainosalalla. Mainosura ei kestänyt kauan, mutta työ opetti hänelle myynninedistämisen lainalaisuuksia.[20] Koko uransa ajan Zappa oli kiinnostunut töidensä visuaalisesta ilmeestä, suunnitteli osan levyjensä kansista ja ohjasi itse yhtyeensä elokuvat ja videot.lähde?

1960-luku

muokkaa

Oma studio

muokkaa

Zappa yritti tienata elantonsa esiintymällä yökerhoissa, usein The Blackouts -yhtyeen eri kokoonpanojen kanssa.[21] Konsertteja tuottoisammaksi osoittautuivat kuitenkin Zappan levyttämät musiikit kahteen halpaelokuvaan, The World’s Greatest Sinner (1962) sekä Run Home Slow (1965). Näistä ensimmäinen levytettiin vuonna 1961 ja oli näyttelijä-tuottaja Timothy Careyn tilaama. Työssä käytetään teemoja, joita voi kuulla myös Zappan myöhemmillä levyillä.[22] Jälkimmäinen työ levytettiin 1963 ja sen oli alun perin tilannut eräs Zappan high school -opettajista jo vuonna 1959.[23] Katkelmia tästä työstä on julkaistu Zappan postuumilla levyllä The Lost Episodes (1996). 1960-luvulla Zappa sävelsi ja tuotti monia kappaleita paikallisille esiintyjille. Näihin kuului esimerkiksi laulaja-lauluntekijä Ray Collins sekä tuottaja Paul Buff, joka omisti pienen itse tekemällään 5-raitanauhurilla varustetun studion Kalifornian Cucamongassa. Tuohon aikaan studioissa työskenneltiin yleensä vielä mono- tai kaksiraitanauhureilla.[24] Vaikka Zappa ei vielä saavuttanut kummempaa kaupallista menestystä, hän sai tarpeeksi rahaa järjestääkseen omaa musiikkiaan esittävän konsertin vuonna 1963. Kyseinen konsertti myös nauhoitettiin ja lähetettiin radiossa.[25]

Säveltämisestä saaduilla tuloilla Zappa osti Paul Buffin Pal Studion ja vaihtoi sen nimeksi ”Studio Z”. Avioliiton alkaessa hajota vuoden 1963 lopulla Zappa muutti studioonsa ja alkoi tehdä siellä työtä 12 tuntia päivässä kokeillen eri nauhoitustekniikoita. Hän jatkoi ahkeraa studiotyöskentelyä läpi koko uransa.[26] Koska muut artistit käyttivät studiota vain vähän, Zappa suostui vuoden 1965 maaliskuussa 100 dollarin tarjoukseen tehdä kaksimielinen ”eroottinen” ääninauha asiakkaansa polttareihin. Kyseinen asiakas osoittautui kuitenkin poliisin siveysosaston valeostajaksi, ja Zappa tuomittiin pornografian tuottamisesta vankilaan kymmeneksi päiväksi.[27] Tapaus jätti Zappaan pysyvän jäljen vahvistaen hänen luontaista auktoriteettienvastaisuuttaan.[28] Kotietsinnässä Zappa menetti studiossa tekemiään nauhoituksia, eikä hänellä ollut enää varaa maksaa paikan ylläpitoa.[29]

The Mothers of Invention

muokkaa

Vuonna 1965 Ray Collins pyysi Zappaa liittymään kitaristiksi rhythm and blues -yhtyeeseen The Soul Giants.[3] Zappa suostui pyyntöön ja otti pian yhtyeen ohjat omiin käsiinsä. Hän laittoi muut jäsenet soittamaan laatimiaan sävellyksiä, jotta yhtye voisi saada levytyssopimuksen.[30] Äitienpäivänä yhtyeen nimeksi vaihdettiin ”The Mothers”. Ryhmä sai lisää keikkoja saatuaan managerikseen Herb Cohenin ja he saivat vähitellen huomiota Los Angelesin underground-piireissä.[31] Vuoden 1966 alussa huipputuottaja Tom Wilson kiinnitti huomiota yhtyeeseen, kun he soittivat vuoden 1965 Los Angelesin mellakoista kertonutta kappaletta ”Trouble Every Day”.[32] Wilson hankki Mother-yhtyeelle sopimuksen MGM-levy-yhtiön The Verve -merkille, joka yritti tuolloin laajentaa alaansa jazzista pop- ja rockmusiikin pariin. Verve vaati, että yhtyeen nimi muutetaan muotoon ”The Mothers of Invention”, koska aikaisemman nimen ”Mother” voitiin tulkita lyhennökseksi kirosanasta ”motherfucker” ja sen katsottiin epäsovinnaisuutensa lisäksi nostavan epäilyjä artistien kyvyistä.[33]

Wilson pääasiallisena tuottajanaan The Mothers of Invention levytti kaksoisalbumin Freak Out! (1966). Kunnianhimoinen levy sekoitti keskenään rhythm and bluesia, doo-woppia sekä kokeellisia äänimaisemia, jotka heijastelivat Los Angelesin ”friikkien” tuon ajan alakulttuuria.[34] Levyn myötä Zappasta tuli rockmusiikin uusi radikaali ääni, joka nähtiin vastalääkkeenä amerikkalaiselle kulutuskulttuurille.[35] Levyn sanoitukset ylistivät epäsovinnaisuutta, halvensivat auktoriteetteja ja sisälsivät lisäksi dadaistisia elementtejä. Levylle mahtui kuitenkin myös pari tavanomaista rakkauslaulua.[36] Levy oli lähinnä Zappan säveltämä, kuten myöhemmät levytkin, ja hän päätti sovituksista ja muista musiikillisista ratkaisuista. Jotkut levyllä soittavista studiomuusikoista olivat hämmentyneitä siitä, että joutuivat opettelemaan kappalerakenteita kaavioista ja soittamaan Zappan ohjatessa muusikkoryhmää. Yleensä poplevyjä tehdessä ei menetelty näin tarkasti.[37] Wilson järjesti yhtyeelle kaikki tarvittavat taloudelliset resurssit.[38]

Ensialbumin levytysten aikaan Zappa muutti Los Angelesin Laurel Canyoniin levyllä esiintyvän ystävänsä Pamela Zarubican kanssa.[37] Talosta tuli kohtaamispaikka monille Los Angelesin muusikoille ja jengiläisille.[39] Talossa kuljeksi paljon huumeita käyttäviä ihmisiä ja Zappakin kokeili muutaman kerran marihuanaa, saamatta siitä kuitenkaan miellyttäviä tuntemuksia.[40] Vaikka Zappa oli tupakoitsija, hänet tunnettiin alkoholi- ja huumekielteisen elämäntavan puolestapuhujana aikana, jolloin päihteet kuuluivat monien muusikoiden arkeen.[41]

Ensilevyn tiimoilta seurasi lyhyt promootiokiertue, jonka jälkeen Zappa kohtasi Adelaide Gail Sloatmanin, johon hän rakastui. Sloatman muutti Zappan asuntoon kesän aikana.[30] He menivät naimisiin vuonna 1967lähde?.

Seuraavat levyt

muokkaa

Wilson toimi tuottajana myös Mothersien seuraavalla levyllä, Absolutely Free (1967), joka levytettiin vuoden 1966 marraskuussa. Levyllä yhtyeeseen oli liittynyt lisää jäseniä. Esikoislevyä useammin sävellykset edustivat nyt Zappan persoonallista tyyliä, jossa käytetään esimerkiksi lukuisia rytminmuutoksia kappaleissa, jotka ovat alun perin parsittu kokoon erillisistä osasista.[42] Kappaleiden teemana oli yhä amerikkalaisen yhteiskunnan tekopyhyyden ja sovinnaisuuden arvostelu, mutta sanoitukset kertovat myös ihmisistä, jotka kamppailivat vallitsevaa asennoitumista vastaan. ”Olemme satiirikkoja ja tarkoituksenamme on satirisoida kaikkea”, Zappa selitti.[43] Zappa tuotti itse albumin, joka sisälsi hänen orkesterisävellyksiään. Omalla nimellä tehdyllä levyllään Zappa sai mahdollisuudet päättää levyn sisällöstä vielä entistä vapaammin ja hän otti mukaan esimerkiksi improvisoitua dialogia.[1] Vuonna 1968 julkaistun levyn nimeksi tuli Lumpy Gravy.[44] Levy oli vielä aikaisempia selvästi kunnianhimoisempi,[45] ja äänieditoinnin avulla siinä yhdistyivät orkesterin esittämät teemat, puhuttu materiaali sekä sähköisesti aikaansaadut äänet.[46][47]

The Mothers of Invention konsertoi New Yorkissa vuoden 1966 lopulla, ja he onnistuivat solmimaan sopimuksen Garrick Theatren kanssa pääsiäisenä 1967. Tämä poiki menestyksekkäitä esiintymisiä ja lopulta sopimusta jatkettiin puolen vuoden mittaiseksi.[48] Tämän seurauksena koko yhtye muutti New Yorkiin.[44] Esitykset Garrick Theatressa olivat yhdistelmä improvisoituja kohtauksia, joissa yhtyeen jäsenet esittelivät omia taitojaan, sekä Zappan säveltämän musiikin soittamista. Zappa johti esitysten kulkua käsimerkein.[49] Näytöksissä nähtiin myös vierailevia esiintyjiä ja lisäksi yleisön osallistumisesta tuli pysyvä osa esityksiä.[50]

New Yorkista käsin yhtye teki ensimmäisen Euroopan-kiertueensa ja levytti albumin We’re Only in It for the Money (1968).[51] Levyn tuottajaksi merkittiin nyt Zappa, Wilsonin toimiessa kuitenkin edelleen mukana studiossa. Tästä eteenpäin Zappa tuotti kaikki Mothersien, kuten myös omat levynsä, itse. We’re Only in It for the Money sisälsi populaarimusiikissa ennen kuulumattoman luovaa äänen editointia ja tuotannollisia keinoja. Levyn kappaleet satirisoivat häikäilemättömästi tuolloin muodikasta hippiliikettä.[52] Albumin kansi on tunnettu, koska se on parodia The Beatlesin Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band levyn kansikuvasta. Tähän liittyi kuitenkin lakiteknisiä kysymyksiä, joiden ratkaisemattomuuden vuoksi varsinainen kansikuva laitettiin levyn sisäkannelle ja etukanteen tuli muita kuvia yhtyeen jäsenistä.[53] Mothersien seuraava levy, Cruising with Ruben & the Jets (1968), keskittyi doo-wopin parodioimiseen. Kriitikot ja muut kuuntelijat eivät osanneet päättää, oliko levy kohdettaan ylistävä vai satirisoiva.[54] Zappa kertoi ajatelleensa tekevän kuten Stravinsky uusklassisella kaudellaan, joka otti vanhemmasta musiikista muotoja sekä kliseitä ja väänteli niitä mielensä mukaan.[55]

New Yorkissa ollessaan Zappa oli alkanut nauhoittaa säännöllisesti omat esiintymisensä.[56] Vuoden 1969 tupla-albumillaan Uncle Meat hän yhdistelee kappaleessa ”King Kong” materiaalia studio- ja liveäänitteistä. Tämä oli mahdollista suhteellisen helposti 1960-luvun studiotekniikallakin, koska Zappa käytti live-esiintymisissä mahdollisimman tarkkaa soittimien viritystä ja musiikin tempoa.[57] Myöhemmin hän yhdisteli eri sävellysten eri äänityksistä kokonaan uusia teoksia riippumatta alkuperäisten äänitysten temposta. Hän kutsui tätä tekniikkaa nimellä xenochrony.[45][57] Zappa kehitti myös lähestymistavan säveltämiseen, jota hän kutsui ”käsitteelliseksi jatkumoksi”. Kaikki musiikki liittyi jollain tapaa yhteen ja eri teemat ja sanoitukset saattoivat esiintyä useissa eri muodoissa tai eri levyillä.[56] 1960-luvun loppupuolella Zappa myös perusti manageri Herb Cohenin kanssa Warner Recordsin alla toimineet levymerkit Bizarre Records ja Straight Records, joiden avulla hän pyrki rahoittamaan projektinsa ja saamaan niihin tarvittavan määräysvallan.lähde?

The Mothers hajoaa

muokkaa

Zappa palasi yhtyeineen ja vaimoineen Los Angelesiin vuoden 1968 kesällä. Aluksi hän asui Laurel Canyon Boulevardilla sijainneessa talossa, mutta hankki saman vuoden syksyllä asunnon Woodrow Wilson Driveltä.[58] Siellä hän asuikin kuolemaansa asti. Huolimatta Euroopassa yhtyettä kohdanneesta suuresta suosiosta, taloudellinen tilanne oli tiukka.[59] Vuonna 1969 yhtyeessä oli yhdeksän jäsentä, ja Zappa tuki heitä omista rojalteistaan riippumatta siitä, oliko yhtye aktiivinen vai ei. Vuoden lopussa Zappa joutui lopettamaan koko yhtyeensä taloudellisten kustannusten takia. Vaikka tämä aiheutti katkeruutta yhtyeen jäsenissä,[60] jotkut heistä palasivat myöhemmin Zappan riveihin. Jäljelle jääneet Mothersien äänitykset tältä kaudelta on julkaistu levyillä Weasels Ripped My Flesh (1970) ja Burnt Weeny Sandwich (1970).lähde?

Mothers of Inventionin lakkautettuaan Zappa julkaisi soololevyn Hot Rats (1969).[61][62] Levyllä Zappa soitti ensimmäistä kertaa pitkiä kitarasoolojaan. Levyn aloittaa yksi Zappan tunnetuimmista sävellyksistä, ”Peaches En Regalia”.[63] Levyllä soittavat monet jazz-, blues- ja R&B-muusikot, joihin kuuluivat esimerkiksi viulisti Don ”Sugarcane” Harris, rumpali John Guerin, Mothersissakin soittanut multi-instrumentalisti Ian Underwood, basisti Shuggie Otis, sekä Captain Beefheart. Levystä tuli hyvin suosittu Englannissa[64] ja se vaikutti suuresti tuolloin aluillaan olevaan jazz-rock-suuntaukseen.[62][63]

1970-luku

muokkaa

200 Motels ja uusi The Mother of Invention

muokkaa

Mothers of Inventionin levytysten ja konserttien lomassa Zappa sävelsi materiaalia sinfoniaorkesterille. Hän teki sopimuksen kapellimestari Zubin Mehtan kanssa vuoden 1970 toukokuussa järjestettävästä konsertista, jossa Mehta johtaisi rockyhtyeellä vahvistettuja Los Angelesin filharmonikkoja. Tämän 200 Motels -nimisen projektin musiikki oli Zappan mukaan laadittu kolmen vuoden aikana lähinnä kiertueen varrelle sattuneissa motelleissa.[65] Vaikka konsertti oli onnistunut, Zappa ei kokenut työskentelyä sinfoniaorkesterin kanssa miellyttäväksi.[55] Tämä ongelma tuli toistumaan hänen urallaan myöhemminkin, ja hän usein tunsi, ettei klassisen musiikin orkesterin palkkaamiseen käytetyt rahat tuottaneet odotetunlaista tulosta.[66]

 
Frank Zappa ja The Mothers 1971.

Myöhemmin samana vuonna Zappa perusti The Mothersin uuden kokoonpanon. Siihen kuului brittiläinen rumpali Aynsley Dunbar, jazzkosketinsoittaja George Duke, Ian Underwood, basisti ja rytmikitaristi Jeff Simmons sekä kolme jäsentä The Turtles yhtyeestä: basisti Jim Pons ja laulajat Mark Volman ja Howard Kaylan, jotka sopimusteknisistä syistä käyttivät nimeä ”The Phlorescent Leech and Eddie” ja ”Flo & Eddie”.[67]

Tämä kokoonpano teki ensiesiintymisensä Zappan seuraavalla soololevyllä, Chunga’s Revenge (1970),[68] jota seurasi kaksoisalbumi elokuvaan 200 Motels (1971). Jälkimmäisellä levyllä mukana oli Royal Philharmonic Orchestra, The Mothers sekä Ringo Starr, Theodore Bikel ja Keith Moon. Zappan ja ohjaaja Tony Palmer yhdessä ohjaama elokuva kuvattiin yhdessä viikossa Lontoon lähettyvillä.[69] Elokuva käsitteli rockmuusikon elämää ja erityisesti kiertue-elämää.[70] Filmi sai ristiriitaisen vastaanoton.[69] Elokuvan musiikki oli pitkälle orkesterin soittamaa. Zappan suhde klassisen musiikin maailmaan koki kuitenkin ennen kuvausten alkua taas kolauksen, kun hänen suunnittelemansa konsertti Royal Albert Hallissa peruttiin. Syynä peruuntumiseen oli, että Albert Hallin edustajat eivät olleet tyytyväisiä laulujen sanoitusten alatyylisiin ilmaisuihin. Konsertin peruuntuminen tiesi Zappalle rahojen hukkaan menoa sekä tärkeiden harjoitusmahdollisuuksien menetystä. Myöhemmin vuonna 1975 hän hävisi oikeudessa Royal Albert Hallille syytettyään sitä sopimuksen rikkomisesta.[71]

200 Motels -elokuvan jälkeen Zappa lähti yhtyeineen kiertueelle, jolta julkaistiin kaksi konserttitaltiointia, Fillmore East – June 1971 sekä Just Another Band From L.A., joista jälkimmäinen sisältää 20-minuuttisen rockoopperaa satirisoivan raidan ”Billy the Mountain”. Ensin mainitun livelevyn tekemisen aikoihin Zappa esiintyi Yoko Onon ja John Lennonin kanssa. Katkelmia tästä kohtaamisesta on julkaistu vuoden 1992 levyllä Playground Psychotics.lähde?

Vastoinkäymisiä ja Wazoo-orkesterit

muokkaa

Joulukuussa 1971 Zappaa kohtasi kaksi vakavaa vastoinkäymistä. Konsertissa Montreux’n kasinolla Sveitsissä yhtyeen varusteet tuhoutuivat, kun joku yleisöstä ampui valoraketin sisätiloissa sytyttäen koko paikan tuleen.[72] Tämä tapaus jäi elämään Deep Purplen kappaleen Smoke on the Water sanoituksissa. Viikkoa myöhemmin The Mothers soitti Lontoon Rainbow Theatressa käyttäen vuokrattuja soittimia. Yleisöstä tullut mies tönäisi Zappan esiintymislavalta orkesterimonttuun, mistä oli seurauksena vakavia luunmurtumia, vammoja päähän, selkään, jalkoihin ja kaulaan. Kurkunpään musertuma aiheutti sen, että Zappan ääni putosi suuren terssin verran alaspäin.[72] Onnettomuuden jäljiltä hän oli pitkään pyörätuolissa eikä voinut konsertoida puoleen vuoteen. Palattuaan lavoille vuoden 1972 syyskuussa hänellä oli yhä jalkatuki, eikä hän voinut seistä lavalla yhtäjaksoisesti kovin pitkään. Toinen jaloista jäi lyhyemmäksi (johon viitataan kappaleissa ”Zomby Woof” ja ”Dancin’ Fool”), mistä seurasi kroonisia selkäkipuja vuosiksi eteenpäin.[72] Mothers-yhtye jäi toipumisloman ajaksi tyhjän päälle. Esiintyessään ilman johtajaansa Mothersin jäsenet muodostivat lopulta Flo and Eddie -taustayhtyeen.lähde?

Vuosina 1971–1972 Zappa julkaisi soolomateriaalinaan kaksi jazz-rocklevyä, Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo. Soittajina levyillä on studiomuusikoita sekä Mothersien jäseniä.[73] Levyt muistuttivat tyyliltään hieman aikaisempaa Hot Rats levyä.[74] Vuoden 1972 syyskuussa Zappa aloitti taas konsertoinnit. Ensimmäinen hanke oli Grand Wazooksi kutsutun 20-jäsenisen big bandin konserttisarja. Tätä kokoonpanoa seurasi myöhemmin Petit Wazooksi kutsuttu pienempi yhtye,[75] joka teki viiden viikon kiertueen Yhdysvalloissa. Virallisesti näiden yhtyeiden materiaalia julkaistiin vasta 30 vuotta myöhemmin levyillä Wazoo (2007) ja Imaginary Diseases (2006).lähde?

Wazoo-kokoonpanoja seurasi joukko kiertueita pienempien yhtyeiden kanssa. Näissä soittivat esimerkiksi viulisti Jean-Luc Ponty, basisti Tom Fowler ja rumpali Chester Thompson. Vuonna 1973 Zappan levymerkit Bizarre ja Straight lakkautettiin. Niiden paikalle Zappa ja Cohen perustivat Warner Brosin alaisen DiscReet Recordsin.[76] Zappa jatkoi levyjen tekemistä nopealla tahdilla 1970-luvun alkupuolella. Vuonna 1974 julkaistiin Apostrophe (1974), joka nousi Billboardin albumilistalla sijalle 10 eli korkeammalle kuin mikään muu Zappan albumi[77] Levyn myyntiä vauhditti single ”Don’t Eat The Yellow Snow.”[78] Toinen varsin suosittu levy oli Over-Nite Sensation (1973), jossa oli monia konserteissa usein soitettuja kappaleita, kuten ”Dinah-Moe Humm” ja ”Montana”. Albumeilla Roxy & Elsewhere (1974) ja One Size Fits All (1975) tutustutaan Mothersin uusiin, alati vaihtuviin kokoonpanoihin. Levyillä, joista varsinkin jälkimmäinen sai suosiota, kuullaan varsin kunnianhimoisia jazz-rockin ja progen välimaastossa liikkuvia kappaleita, kuten ”Inca Roads”, ”Echidna’s Arf (Of You)” ja ”Be-Bop Tango (Of the Old Jazzmen’s Church).”[79] Vuoden 1975 livelevy Bongo Fury sisältää materiaalia kiertueelta, jossa hän esiintyi jonkin aikaa taas Captain Beefheartin kanssa.[80]

Oikeusjuttuja ja Läther

muokkaa
 
Zappa ja Captain Beefheart (1975).

Zappan suhde pitkäaikaiseen manageriinsa Herb Coheniin päättyi katkerissa merkeissä vuonna 1976. Zappa haastoi Cohenin oikeuteen syyttäen tätä liian suurien rahamäärien ohjaamisesta itselleen. Lisäksi Cohen oli ottanut DiscReet Recordsille artisteja ilman hänen suostumustaan.[81] Cohen vastasi omalla oikeusjutullaan Zappaa vastaan, mikä jäädytti prosessin ajaksi Zappan tulot varhaisista Mothersin levyistä ja esti häntä käyttämästä omia vanhoja äänitteitään. Tämän takia Zappa vei itse masterkappaleet vuoden 1976 Zoot Allures levystään Warner Brosille ohittaen näin DiscReet merkkinsä.[82]

1970-luvun puolivälissä Zappa oli valmistanut materiaalia Läther-nimellä kulkeneeseen neljän LP:n albumiin. Siihen piti sisältyä kaikkia Zappan musiikin tyylejä: rockia, orkesteritöitä, instrumentaalimusiikkia ja pitkiä kitarasooloja. Warner Bros ei kuitenkaan halunnut julkaista neljän LP:n albumia.[83] Zappa sai Warnerilta luvan lähettää kalifornialaisen KROQ-radioaseman kautta koko levy. Hän käski radiossa ihmisten nauhoittaa se itselleen.[84] Zappa onnistui tämän jälkeen saamaan sopimuksen levyn julkaisusta Mercury-yhtiön kanssa, ja levyt oli tarkoitus julkaista vuonna 1977. Warner Bros kuitenkin esti julkaisun, koska sillä oli oikeudet äänitteisiin.[85] Asiasta nousi oikeusjuttu, jonka vuoksi Zappan materiaalia ei julkaistu yli vuoteen. Lopulta Warner Bros. julkaisi suurimman osan Lätheristä vastoin Zappan tahtoa neljänä erillisenä levynä, joihin ei juuri uhrattu markkinointikuluja.[86] Läther julkaistiin alkuperäisessä muodossaan vasta Zappan kuoleman jälkeen 1996 kolmen CD-levyn kokonaisuutena.lähde?

Vaikka Zappa saikin lopulta oikeudet kaikkeen MGM:n ja Warnerin alla äänitettyyn materiaaliin,[87] sai hän oikeusjuttujen ollessa kesken tuloja vain esiintymällä. Näin ollen vuodet 1975–1977 kuluivatkin kiertue-elämän merkeissä. Yhtyeet olivat pitkään suhteellisen pieniä rockyhtyeitä.[85] Rumpali Terry Bozziosta tuli vakituinen yhtyetoveri, Napoleon Murphy Brock oli myös pitkään mukana ja alkuperäinen Mothers-basisti Roy Estrada liittyi taas Zappan talliin. Muihin tuon ajan muusikoihin kuuluivat Patrick O’Hearn, laulajakitaristi Ray White ja kosketinsoittaja Eddie Jobson. Joulukuussa 1976 Zappa esiintyi musiikkivieraana NBC:n televisio-ohjelmassa Saturday Night Live.[88] Vuoden 1976 loppua kohti yhtyeen jäsenmäärä kasvoi: mukaan liittyi torvisektio, jossa soittivat kuuluisat Breckerin veljekset Michael ja Randy. He olivat mukana New Yorkin joulukonserteissa, joita voidaan kuulla levyllä Zappa in New York (1978). Albumi sisältää instrumentaalimusiikkia kuten ”The Black Page, 1 & 2” sekä humoristisia lauluja kuten ”Titties and Beer” ja ”The Illinois Enema Bandit”.[89] Jälkimmäinen kappale kertoo enemmän tai vähemmän tositarinan Michael H. Kenyon -nimisestä seksirikollisesta. Jotkut kriitikot esittivät happamia kommentteja Zappan tavasta käyttää levyillään yhtenään suorapuheisia seksuaalisia sanoituksia.[90] Zappa itse torjui kritiikin sanomalla olevansa ikään kuin journalisti, joka kertoo siitä, mihin maailmalla liikkuessaan törmää.[91] Taistellessaan musiikkisensuuria vastaan Zappa myös päivitteli sitä, miten yhteiskunta voi kuvitella tiettyjen sanojen olevan niin voimakkaita, että niiden käyttö turmelee kuulijansa.[92]

Warner Bros julkaisi ilman Zappan suostumusta vielä levyt Studio Tan (1978) ja Sleep Dirt (1979), jotka sisälsivät vuonna 1973 ja 1976 levytettyjä monimutkaisia instrumentaalikappaleita[93] sekä levyn Orchestral Favorites (1979), joka sisältää orkesterimusiikkia UCLA:ssa Los Angelesissa syyskuussa 1975 järjestetystä konsertista.lähde?

1970-luvun lopun levyt ja elokuva

muokkaa
 
Zappa Austinissa, Texasissa (1977).

Lakisotkuista selvittyään Zappa julkaisi 1979 vielä kaksi merkittävää levyä, joista toinen, Sheik Yerbouti, oli Zappan myydyin levy[94] ja uuden Zappa Records -levymerkin ensimmäinen julkaisu. Toinen oli kunnianhimoinen Joe’s Garage. Sheik Yerboutista julkaistiin singlenä ”Dancin’ Fool”[95] sekä ”Jewish Princess”. Jälkimmäinen kappale joutui juutalaisen Anti-Defamation League -lobbausryhmän kritiikin kohteeksi. Ryhmä yritti estää kappaleen esittämisen radiossa, koska se piti sen sanoituksia antisemitistisinä.[91] Zappa kielsi syytteet jyrkästi.[96] Albumin menestys perustui pitkälle kappaleen ”Bobby Brown” suosioon. Suorasukaisten seksuaalisten sanoitusten vuoksi kappaletta ei kuitenkaan juuri kuultu Yhdysvaltojen radiossa, mutta se oli sitäkin suositumpi Euroopan maissa, joissa englanti ei ollut pääkielenä.[97]

Kolmen LP-levyn mittainen Joe’s Garage on eräänlainen rock-ooppera, jonka pääroolissa on laulaja Ike Willis. Tarina kertoo sananvapauden ja musiikin tukahduttamisesta liittyen osin Iranin islamilaiseen vallankumoukseen[98] sekä yhdysvaltalaisten suhtautumisesta seksuaalisuuteen.[99] Levyn tunnetuimpia raitoja ovat ”Catholic Girls”, ”Lucille Has Messed My Mind Up” sekä nimiraita. Lisäksi mukaan on otettu pitkiä livenä äänitettyjä kitarasooloja, jotka on yhdistetty studioyhtyeen säestykseen. Mukana levyllä on sittemmin kuuluisaksi noussut rumpali Vinnie Colaiuta.[100] Lisäksi albumilla on Zappan yksi tunnetuimpia kitarakappaleita, ”Watermelon in Easter Hay.”[101]

Zappan elokuva Baby Snakes sai ensi-iltansa 21.12.1979 New Yorkissa. Filmin mainoslause oli ”Elokuva ihmisistä, jotka tekevät juttuja, jotka eivät ole normaaleita”.[102] Kahden tunnin ja 40 minuutin mittainen elokuva perustuu New Yorkissa vuoden 1977 pyhäinpäivän aikaan kuvattuihin konserttitaltiointeihin, mutta lisäksi mukana oli Bruce Bickfordin laatimaa savianimaatiota.[103] Elokuva ei menestynyt teattereissa hyvin,[104] mutta se voitti vuonna 1981 Premier Grand Prix -palkinnon Pariisin ensimmäisillä kansainvälisillä musiikkifestivaaleilla.[103]

1980-luku

muokkaa

1980-luvun alun levyt

muokkaa
 
Zappa lavalla New Yorkissa (1980).

Vietettyään suurimman osan vuodesta 1980 kiertueella Zappa julkaisi tuplalevyn Tinseltown Rebellion 1981. Se oli Barking Pumpkin Records -merkin ensimmäinen julkaisu[105] ja sisälsi vuoden 1979 kiertueen kappaleita, yhden studioraidan sekä vuoden 1980 kiertueen materiaalia. Levy koostuu sekalaisista lauluista sekä taidemusiikissa Arnold Schönbergin ja Alban Bergin käyttämää puhelaulua hyödyntävästä materiaalista.[105] Levyä kritisoitiin sanoitusten seksismistä,[106], mutta toisaalta kappaleita kuten nimiraita ja ”The Blue Light” on myös kuvattu ”hauskana kritiikkinä amerikkalaisten taipumuksesta uskoa mitä tahansa”.[107] Rumpali Vinnie Colaiutan lisäksi levyllä soittaa muun muassa vuoden 1980 syksyllä yhtyeeseen liittynyt kitaristi Steve Vai, joka nousi myöhemmin soolurallaan maineeseen.[108]

Samana vuonna ilmestyi toinen kaksoisalbumi You Are What You Is. Levyn materiaali oli enimmäkseen äänitetty Zappan uudessa kotistudiossa.[109] Levyllä oli yksi instrumentaaliraita, ”Theme from the 3rd Movement of Sinister Footwear”, mutta muuten se sisälsi satiirisia rock-kappaleita.[110] Kappaleissa ”Dumb All Over” ja ”Heavenly Bank Account” Zappa hyökkää Jerry Falwellin ja Pat Robertsonin kaltaisia fundamentalistisia televisiosaarnaajia vastaan, jotka sekä vaikuttivat Yhdysvaltojen poliittiseen johtoon että ansaitsivat miljoonia uskonnon avulla.[111] Sellaiset kappaleet kuin ”Society Pages” ja “I’m a Beautiful Guy” kertovat Zappan inhosta Ronald Reaganin aikakautta ja sen ”törkeää vaurauden ja onnellisuuden tavoittelua” kohtaan.[111]

Vuonna 1981 julkaistiin myös kolme instrumentaalilevyä, Shut Up ’N Play Yer Guitar, Shut Up ’N Play Yer Guitar Some More, sekä The Return of the Son of Shut Up ’N Play Yer Guitar.[112] Nämä levyt sisältävät Zappan improvisoituja kitarasooloja: materiaali on vuosien 1979 ja 1980 livetaltiointeja.[113] Myöhemmin levyt julkaistiin kolmen levyn boksina, ja vuonna 1988 ne saivat seurakseen samanlaisen levyn, Guitar, jonka materiaali oli peräisin vuosilta 1981–82 ja 1984. Kolmas pelkkiin kitarasooloihin keskittyvä levy, Trance-Fusion, viimeisteltiin juuri ennen Zappan kuolemaa ja julkaistiin vasta 2006. Sen materiaali on enimmäkseen vuodelta 1988.lähde?

Toukokuussa 1982 julkaistiin levy Ship Arriving Too Late to Save a Drowning Witch, jolla on Zappan parhaiten myynyt single ”Valley Girl” (joka nousi Billboardin pop-singlelistalla sijalle #32[95]). Kappaleeseen improvisoimissaan sanoituksissa Zappan tytär Moon Unit satirisoi San Fernando Valleyn teinityttöjen puhetyyliä, minkä johdosta monet alueen fraasit saivat myös laajempaa huomiota.[114] Monet yhdysvaltalaiset tunsivat Zappan vain näiden muutamien listoille nousseiden huumorikappaleina pidettyjen singlejen perusteella.[115] Tästä hiukan harmistuneena[116] Zappa ei koskaan soittanut kappaletta livenä.[115]

Vuonna 1983 ilmestyi kaksi levyä. Ensimmäinen oli The Man From Utopia, jossa käytetään usealla raidalla Tinseltown Rebellion -levyn tapaan ”Sprechstimme”-tekniikkaa. Toinen levy oli London Symphony Orchestra, Vol. 1, joka sisältää Zappan orkesterisävellyksiä Kent Naganon johtamana ja Lontoon sinfoniaorkesterin esittämänä. Samoista äänityssessioista julkaistiin toinen levy London Symphony Orchestra, Vol. 2 vuonna 1987. Materiaali äänitettiin nopeassa aikataulussa Zappan itsensä rahoittamana.[117] Zappa ei ollut tyytyväinen ison orkesterin tuotoksiin. Esimerkiksi kappale ”Strictly Genteel” äänitettiin trumpetistien lähdettyä juomatauolle.[118] Kyseistä raitaa Zappa editoi 40 kertaa. Kapellimestari Nagano puolestaan oli tyytyväinen kokemukseen ja huomautti orkesteria puolustaakseen, että musiikki oli erittäin vaikeaa.[119] Eräiden arvioiden mukaan äänitykset olivat kuitenkin siihen mennessä parhaat Zappan töiden orkesterilevytykset.[120]

Synclavier

muokkaa

Uransa lopulla Zappa teki suurimman osan musiikistaan synclavierilla, jota hän käytti sekä sävellyksessä että esittämisessä. Synclavier perustui FM-synteesillä muodostettuihin soitinääniin, ei äänitettyihin soitinääniin eli sampleihin. Koska hänen sävellyksensä olivat hyvin monimutkaisia, synclavier oli Zappan unelmien täyttymys.[121] Häntä ihastutti, miten kuinka tahansa monimutkainen musiikki voitiin nyt elektronisesti soittaa millä soitinäänillä tahansa, milloin tahansa ja yhden millisekunnin tarkkuudella.[121] Zappa halusi kuitenkin yhä tehdä musiikkia myös oikeiden muusikoiden kanssa.[121] Vuonna 1984 julkaistiin peräti neljä levyä. Boulez Conducts Zappa: The Perfect Stranger sisältää orkesteritöitä kapellimestari Pierre Boulezin johtamana. Boulezin Zappa oli maininnut jo debyyttilevynsä kannessa vaikuttimenaan. Orkesterina oli Boulezin oma Ensemble InterContemporain, jonka lisäksi levyllä kuullaan myös synclavierilla tehtyä musiikkia. Jälleen kerran Zappa oli tyytymätön orkesterin työhön, ja piti esitysten harjoittelua liian vähäisenä, mutta levyn kansitekstissä hän kuitenkin kiittää Boulezia tämän pyrkimyksestä tarkkuuteen.[122]

Thing-Fish on kolmen vinyylialbumin mittainen Broadway-musikaalin tyylinen teos, joka käsittelee moninaisia, myös dystooppisia, aiheita. Teemoihin sisältyvät feminismi, homoseksuaalisuus, hallituksen eugeniikka-politiikka ja väite, että Yhdysvaltojen hallitus levittää HIViä. Musikaali sai kantaesityksensä näyttämöllä vasta vuonna 2003.[123] Teos on koostettu jo olemassa olleista nauhoituksista, jotka Zappa yhdisti synclavierilla tehtyyn uuteen materiaaliin ja lauluosuuksiin.[124] Vuonna 1984 ilmestyi vielä Francesco Zappa -niminen levy, jossa on synclavierilla toteutettuna 1700-luvulla eläneen Francesco Zappan (ei sukua) musiikkia sekä Them or Us, joka on raskaasti editoiduista live- ja studiokappaleista koottu kaksois-LP.lähde?

Politiikkaa

muokkaa

1980-luvun lopulla Zappan kiinnostus Yhdysvaltain politiikkaa kohtaan tuli entistä suuremmaksi osaksi hänen elämäänsä. Vuoden 1988 kiertueen aikana hän kehotti nuorempia fanejaan käymään äänestämässä ja hänellä oli jopa joskus Yhdysvaltain konserteissaan mukana koppeja, joissa saattoi virallisesti rekisteröityä äänestäjäksi.[125] Zappalle pohdittiin myös Libertaaripuolueen ehdokkuutta presidentinvaaleissa.[126]

9. syyskuuta 1985 Zappa esitti vetoomuksensa Yhdysvaltain senaatin kaupan, teknologian ja kuljetuksen komitean edessä hyökäten Parents Music Resource Center (PMRC) -nimistä musiikin kontrollijärjestöä vastaan. Järjestön oli perustanut senaattori Al Goren vaimo Tipper Gore. Mukana oli monia muitakin näkyvien poliitikkojen puolisoita. Etukäteen valmistellussa puheenvuorossaan Zappa sanoi:

»”PMRC:n lakialoite on surkeasti suunniteltu kasa hölynpölyä, joka ei tuo mitään todellisia hyötyjä lapsille, nakertaa niiden ihmisten kansalaisoikeuksia, jotka eivät ole lapsia, ja pitää oikeussalit vuosia kiireisinä aloitteen aiheuttamien tulkinnallisten ja täytäntöönpanoa koskevien ongelmien kanssa. Ymmärrykseni mukaan, perustuslain ensimmäiseen lisäykseen liittyvät asiat kuuluu päättää sen vaihtoehdon perusteella, joka nähdään vähiten rajoittavana. Tämän huomioon ottaen PMRC:n vaatimukset ovat kuin hoitaisi hilseongelman mestauksella – – Arviointijärjestelmän perustaminen, vapaaehtoisena tai muunlaisena, avaa ovet loputtomille moraalin säätelyyn pyrkiville hankkeille, jotka perustuisivat tiettyihin kristittyjen vieroksumiin asioihin. Mitä jos seuraava pesue Washingtonin vaimoja vaatisi suurta keltaista J-kirjainta kaikkeen juutalaisten esittämään materiaaliin pelastaakseen avuttomat lapsensa altistumasta piilotettuihin sionistisiin oppeihin?”[127]»

Zappa liitti joitakin pätkiä PMRC-tapauksen kuulemisista kappaleeseensa ”Porn Wars” vuoden 1985 albumilta Frank Zappa Meets the Mothers of Prevention. Kappaleessa Zappan kuullaan puhuvan senaattoreiden Fritz Hollings, Slade Gorton ja Al Gore kanssa sekä keskustelevan erityisesti senaattori Paula Hawkinsin kanssa siitä, millä leluilla Zappan lapset leikkivät (näistä Al Gore sanoi olevansa itse Zappa-fani). Zappa myös väitteli PMRC:n edustajien kanssa CNN:n Crossfire-ohjelmassa vuosina 1986 ja 1987.[128]

Albumi Jazz from Hell julkaistiin vuonna 1986. Tästä julkaisusta Zappa sai ensimmäisen Grammy-palkintonsa. Se myönnettiin vuonna 1988 parhaan instrumentaalirock-kappaleen sarjassa. Yhtä livenä soitettua kitarasooloa lukuun ottamatta levy koostui synclavierilla toteutetusta musiikista. Vaikka levy oli täysin instrumentaalinen sitä myytiin paikoin ”explicit lyrics” -tarralla varustettuna (tarran oli lanseerannut Recording Industry Association of America yhteistyössä PMRC:n kanssa).[129] Ainoa levystä löytyvä epäilyksiä aiheuttava ilmaisu on kappaleen ”G-Spot Tornado” nimi.lähde?

Viimeinen rock-kiertue ja remasterointiprojekti

muokkaa

Zappan viimeinen rockyhtyeen kanssa tekemä kiertue alkoi vuonna 1988. Muusikoita oli 12 ja repertuaariin kuului yli sata kappaletta. Yhtye kuitenkin hajosi sisäisiin kiistoihin ennen kiertueen loppua.[130] Kiertueen materiaalia kuullaan useammalla levyllä. Näitä ovat Broadway the Hard Way, jossa on vanhojen lisäksi uusia vahvasti poliittisia kappaleita; The Best Band You Never Heard in Your Life, jossa on Zappan tunnetuimpia vanhoja kappaleita sekä covereita, kuten Maurice Ravelin Boléro ja Led Zeppelinin ”Stairway to Heaven”; sekä lähinnä instrumentaalikappaleista ja avantgardemusiikista koostuva Make a Jazz Noise Here. Lisäksi pienempiä pätkiä kiertueelta on otettu mukaan myös levysarjan You Can’t Do That on Stage Anymore osille 4 ja 6.lähde?

Vuoden 1986 tienoilla Zappa aloitti suuren projektin aikaisempien levyjensä uudelleenjulkaisemiseksi.[131] Hän valvoi henkilökohtaisesti albumiensa uusien CD-painosten remasterointia. Jotkut fanit kritisoivat kuitenkin uusia painoksia siitä, etteivät ne olleet aina täysin uskollisia alkuperäisille julkaisuille.[132]

1990-luku

muokkaa

1990-luvun alussa Zappa vieraili Tšekkoslovakiassa pitkäaikaisen ihailijansa presidentti Václav Havelin pyynnöstä. Havel kutsui Zappan hallituksensa ulkomaankaupan, kulttuuriasioiden ja matkailun avustajaksi. Zappa oli pyynnöstä mielissään ja ehti jo tavata yrittäjiä, jotka olivat kiinnostuneet sijoittamaan Tšekkoslovakiaan, mutta Yhdysvallat painosti Havelia vetämään toimeksiannon takaisin.[133] Zappan poliittinen ura sai joka tapauksessa lopun, kun hänellä diagnosoitiin vuonna 1991 pahanlaatuinen eturauhassyöpä.[134] Tämän jälkeen Zappa omistautui nykymusiikin synclavier- ja orkesteritöille.lähde?

Vuonna 1992 Zappa aloitti yhteistyön saksalaisen kamarimusiikkiryhmän, Ensemble Modernin, kanssa. Sairaudestaan huolimatta Zappa kutsui ryhmän jäsenet Los Angelesiin harjoittelemaan uusia sävellyksiä sekä vanhempien teoksien uusia sovituksia.[135] Zappa oli tyytyväinen lopputuloksiin ja tuli hyvin toimeen muusikoiden kanssa, joten syksyksi päätettiin järjestää vielä konsertit Saksassa ja Itävallassa.[135] Sairautensa vuoksi hän pystyi osallistumaan vain kahteen Frankfurtissa järjestettyyn konserttiin. Ensimmäisessä konsertissa hän johti alkusoiton sekä teokset ”G-Spot Tornado”, ”Welcome to the United States” sekä ”Food Gathering in Post-Industrial America”. Loput esityksestä johti kamariorkesterin oma kapellimestari Peter Rundel. Yleisön suosionosoitusten kerrotaan kestäneen 20 minuuttia.[136] Konsertti jäi Zappan viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi muusikkona, koska sairauden aiheuttamat kivut alkoivat viedä ilon esiintymisistä.[137] Näiden konserttien materiaalia kuullaan Zappan viimeisellä elinaikanaan julkaisemalla levyllä The Yellow Shark (1993). Ennen kuolemaansa Zappa ehti viimeistellä vielä Jazz From Hell -levyn tyyliä jatkokehittäneen teoksen Civilization Phase III, mutta se julkaistiin postuumisti.lähde?

Zappa kuoli eturauhassyöpään vuonna 1993.[41]

Yksityiselämä

muokkaa

Zappa oli naimisissa kahdesti. Ensimmäinen avioliitto Kay Shermanin kanssa oli voimassa vuodet 1959–1964. Tästä avioliitosta ei syntynyt lapsia. Toisen vaimonsa, Gail Sloatmanin, kanssa Zappa oli aviossa kuolemaansa asti. Perheeseen syntyi neljä lasta, joiden nimet ovat Moon Unit, Dweezil, Ahmet Emuukha Rodan sekä Diva Muffin. Zappan vaimo perusti Zappa Family Trustin, jonka avulla hän on valvonut Zappan musiikin käyttöoikeuksia.[138] Zappa suhtautui muodolliseen opinkäyntiin ylenkatsovasti. Hän otti lapsensa koulusta 15-vuotiaina, eikä suostunut rahoittamaan heidän jatko-opintojaan.[139]

Kunnianosoituksia

muokkaa

Uransa aikana Zappa sai lukuisia Grammy-ehdokkuuksia ja kaksi Grammy-palkintoa, joista toinen oli kuoleman jälkeen 1997 saatu elämäntyöstä annettava palkinto. Hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1995. Vilnaan pystytettiin Zappalle patsas vuonna 1996. Vuonna 2005 albumi We’re Only in It for the Money valittiin Yhdysvaltain National Recording Registry -listaan, johon valitaan kansankunnan tärkeimpinä pidetyt levytykset. Samana vuonna Rolling Stone -lehti valitsi hänet sijalle 71 kaikkien aikojen suurimpien musiikkiartistien listalla.[140] Vuonna 2007 Zappan synnyinpaikka Baltimore julisti 9. elokuuta viralliseksi ”Frank Zappa -päiväksi”.[141] Berliinissä nimettiin heinäkuussa 2007 Straße 13 -katu uudelleen Frank Zappa Straßeksi.[142] Zappalla on myös nimikkotähti Hollywood Boulevardin Walk of Famella.[143]

Zappa Suomessa

muokkaa

Väkilukuun suhteutettuna Zappa oli 1970-luvun alussa Suomessa todennäköisesti suositumpi kuin missään muualla. Albumit Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo nousivat Suomessa albumilistan Top 10:een. Zappa esiintyi Suomessa viidesti, vuosina 1973, 1974, 1976, 1977[144] ja 1988. Musa-lehden vuosiäänestyksessä 1973 Zappa oli ylivoimainen voittaja ulkomaisten muusikoiden sarjassa.lähde?

Zappa vieraili Suomessa ensimmäisen kerran Helsingin Juhlaviikoilla vuonna 1973. Hän konsertoi Finlandia-talossa ja julkitoi ihastuksensa siitä, että Suomessa hänelle annettiin esiintymispaikaksi loistokas konserttitalo, kun muualla hän sai tyytyä ”kaiken maailman rähjäisiin urheiluhalleihin!”[145]. Livetaltiointi julkaistiin postuumisti nimellä Road Tapes, Venue #2 vuonna 2013. Syyskuussa 1974 Frank Zappan yhtye esitti Helsingin konsertissaan oman versionsa Unto Monosen ”Satumaa”-tangosta. Esitys ja muuta materiaalia samasta konsertista on live-albumilla You Can’t Do That On Stage Anymore, vol. 2 (1988). Zappa sai idean ”Ms. Pinky” -kappaleeseensa Eki-sedän hänelle vuonna 1976 lahjoittamasta Kalle-lehdestä.[146] Kesäkuussa 2009 Zappan poika Dweezil toi Zappa Plays Zappa -yhtyeensä Helsinkiin Kulttuuritalolle, jossa Frank oli esiintynyt 35 vuotta aiemmin.[2]

Kontra-yhtye levytti suomeksi Zappan kappaleen ”Let’s make the water turn black” nimellä ”Mökö ja Luru”. Maarit levytti 1970-luvulla suomeksi Juice Leskisen sanoittaman Zappa-kappaleen ”Dog Breath” nimellä ”Hikiset henget”. Suomalainen yhtye Ensemble Ambrosius teki vuonna 2000 levyn The Zappa Album, jossa se soitti barokkisoittimilla 15 Zappan sävellystä.lähde?

Musiikkilaitteisto

muokkaa

Zappa käytti hyvin paljon Gibsonin ja Fenderin kitaroita, joissa oli joko Seymour Duncanin tai DiMarzion mikrofonit. Hän käytti yleensä Fender Stratocastereissa DiMarzion mikrofoneja saadakseen kitarasta äänekkäämmän.[147]

Zappan kolmella ensimmäisellä levyllä käyttämä kitara oli Gibson ES-5 Switchmaster, ja hän käytti Fender Deluxe -vahvistinta.[148]

Zappa käytti myös kahta tai kolmea vahvistinta yhtä aikaa, ja kytkettynä erilaisiin stereoefekteihin. Vahvistimet olivat Marshall, Acoustic, Carvin, Mesa/Boogie, Pignose ja Orange Amplifiers -merkkisiä, ja hän hyvin usein liitti ne miksauspöytään tai PA-laitteistoon Sennheiser 421 -mikrofoneilla.[147] Hän käytti lavalla useimmiten Marshallin vahvistinta, joka oli kytketty kaiutinkaappiin, jossa oli 4x12-tuumaista JBL:n kaiutinta.[148]

Zappa käytti kitarassaan myös Barcus Berryn kontaktimikrofonia, joka oli asennettu kaulan sisään. Näin hän sai otelaudalta ja kaulasta kuuluvat äänet vahvistettua tavallisen kitarasoundin lisäksi. Zappan plektrat olivat Fenderin heavy-tyyppisiä. Sen sijaan että olisi polkenut wahwahia sen tyypillisen käyttötavan mukaisesti, hän saattoi asettaa sen tiettyyn asentoon saaden näin aikaan omalaatuisia efektejä soundiinsa.[148]

Diskografia

muokkaa

Viralliset albumit

muokkaa

Kuoleman jälkeen julkaistut albumit

muokkaa

Kokoelma-albumit

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Courrier, Kevin: Dangerous Kitchen. The Subversive World of Frank Zappa. ECW Press, 2002. ISBN 1-55022-447-6 (englanniksi)
  • Lowe, Kelly Fisher: The Words and Music of Frank Zappa. Praeger Publishers, 2006. ISBN 0-275-98779-5 (englanniksi)
  • Miles, Barry: Frank Zappa. London: Atlantic Books, 2004. ISBN 1-843-54092-4 (englanniksi)
  • Poroila, Heikki: Compositions by Frank Zappa. Helsinki: Honkakirja, 2017. ISBN 978-952-68711-2-7 (englanniksi)
  • Poroila, Heikki & Karjalainen, Heikki: Frank Zappa äänitteillä. Esittelevä diskografia 1961–1995. Helsinki: Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1995. ISBN 951-8903-33-6
  • Poroila, Heikki: Frank Zappan sävellykset. Helsinki: Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2015. ISBN 978-952-5363-78-4
  • Russo, Greg: Cosmik Debris. The Collected History and Improvisations of Frank Zappa. Crossfire Publications, 1998. ISBN 0-9648157-4-5 (englanniksi)
  • Slaven, Neil: Electric Don Quixote. The Definitive Story of Frank Zappa. Omnibus Press, 2003. ISBN 0-711-99436-6 (englanniksi)
  • Watson, Ben: Frank Zappa. The Negative Dialectics of Poodle Play. St. Martin’s Press, 1996. ISBN 0-312-14124-6 (englanniksi)
  • Zappa, Frank & Occhiogrosso, Peter: The Real Frank Zappa Book. New York: Poseidon Press, 1989. ISBN 0-671-63870-X (englanniksi)

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b Vasta aikuisena Zappalle selvisi, ettei hänen oikea nimensä ollutkaan ”Francis”, jolle nimelle osa hänen ensimmäisistä levyistään oli kirjattu. Oikea nimi oli siis ”Frank”. Ks. Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 15.
  2. ↑ a b Valkonen, Tero: Isäänsä tarkempi kitaristi. Helsingin Sanomat 8.6.2009.
  3. ↑ a b The New Rolling Stone Encyclopedia of Rock & Roll, 1993.
  4. ↑ a b c Zappa, Frank: Edgard Varese: The Idol of My Youth s. 61–62. Stereo Review. Heinäkuu 1971. Viitattu 30.12.2007. (englanniksi)
  5. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 36
  6. ↑ a b Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 29.
  7. ↑ a b c Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 30–33.
  8. ↑ Watson 1996.
  9. ↑ Monilla varhaisilla levyillään Zappa laittoi kansitekstien sekaan sitaatin Varèselta, jossa lukee ”Tämän päivän säveltäjä kieltäytyy kuolemasta.”
  10. ↑ Clement, Brett: Little dots: A study of the melodies of the guitarist / composer Frank Zappa s. 25–48. (PDF) Master Thesis. 2004. The Florida State University, School of Musik. Viitattu 29.12.2007. (englanniksi)
  11. ↑ Hemmings, Richard: Ever wonder why your daughter looked so sad? Non-danceable beats: getting to grips with rhythmical unpredictability in Project/Object Working Paper. 2006. Viitattu 29.12.2007. (englanniksi)
  12. ↑ Slaven 2003, s. 30
  13. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 372.
  14. ↑ Slaven, 2003, Electric Don Quixote, s. 30.
  15. ↑ The Mike Douglas Show 1976. YouTube. Viitattu 7.8.2007. (englanniksi)
  16. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 40.
  17. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 48.
  18. ↑ Walley, David: No Commercial Potential: The Saga of Frank Zappa: Then and Now, s. 23. E. P. Dutton, 1980. ISBN 0-525-93153-8 (englanniksi)
  19. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 58.
  20. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 40.
  21. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 59.
  22. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 63.
  23. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 55.
  24. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 42.
  25. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 74.
  26. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 43.
  27. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 57.
  28. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. XV.
  29. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 87.
  30. ↑ a b Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 65–66.
  31. ↑ Walley, 1980, No Commercial Potential, s. 58.
  32. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 103.
  33. ↑ Leigh, Nigel: Interview with Frank Zappa. BBC Late Show, Maaliskuu 1993. BBC. (englanniksi)
  34. ↑ Walley, 1980, No Commercial Potential, s. 60–61.
  35. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 115.
  36. ↑ Watson, Ben: Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, s. 10–11. London: Omnibus Press, 2005. ISBN 1-84449-865-4 (englanniksi)
  37. ↑ a b Miles 2004, Frank Zappa, s. 112.
  38. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 123.
  39. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 122.
  40. ↑ Loden, Kurt: Rolling Stone Interview The Rolling Stones. 1988. Viitattu 4.1.2008. (englanniksi)
  41. ↑ a b Zappa: Coffee & Cigarettes Strictly Zappa. 19.10.2009. Viitattu 29.10.2016. (englanniksi)
  42. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 5.
  43. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 135–138.
  44. ↑ a b Miles 2004, Frank Zappa, s. 140–141.
  45. ↑ a b Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 56.
  46. ↑ Couture, François: Lumpy Gravy. Review Allmusic. Viitattu 2.1.2008. (englanniksi)
  47. ↑ Lowe 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 56.
  48. ↑ Billy, James: Necessity Is . . .: The Early Years of Frank Zappa & the Mothers of Invention, s. 62–69. SAF Publishing, 2000. ISBN 0-946-71951-9 (englanniksi)
  49. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 147.
  50. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 94.
  51. ↑ Huey, Steve: We're Only in It for the Money. Review Allmusic. Viitattu 2.1.2008. (englanniksi)
  52. ↑ Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, s. 15. Walley, 1980, No Commercial Potential, s. 90.
  53. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 151.
  54. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 58.
  55. ↑ a b Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 88.
  56. ↑ a b Miles 2004, Frank Zappa, s. 160.
  57. ↑ a b Michie, Chris: We are the Mothers... and This Is What We Sound Like! January 2003. MixOnline.com. Viitattu 4.1.2008. (englanniksi)
  58. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 178.
  59. ↑ Walley 1980, No Commercial Potential, s. 116.
  60. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 186.
  61. ↑ Huey, Steve: Hot Rats. Review Allmusic. Viitattu 2.1.2008. (englanniksi)
  62. ↑ a b Miles 2004, Frank Zappa, s. 194.
  63. ↑ a b Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 74.
  64. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 109.
  65. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 198.
  66. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 142–156.
  67. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 201.
  68. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 205.
  69. ↑ a b Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 94.
  70. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 207.
  71. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 119–137.
  72. ↑ a b c Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 112–115.
  73. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 101.
  74. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 225–226.
  75. ↑ The Petit Wazoo Tour members.shaw.ca. Viitattu 26.4.2008. (englanniksi)
  76. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 231.
  77. ↑ Frank Zappa > Charts and Awards > Billboard Albums Allmusic. Viitattu 3.1.2008. (englanniksi)
  78. ↑ Steve Huey: Apostrophe ('). Review Allmusic. Viitattu 3.1.2008. (englanniksi)
  79. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 114–122.
  80. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 248.
  81. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 250.
  82. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, 253; s. 258–259.
  83. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 131.
  84. ↑ Slaven, 2003, Electric Don Quixote, s. 248.
  85. ↑ a b Miles 2004, Frank Zappa, s. 261.
  86. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 267.
  87. ↑ Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, s. 49.
  88. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 262.
  89. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 132.
  90. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 261–262; Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 134.
  91. ↑ a b Miles 2004, Frank Zappa, s. 234.
  92. ↑ Swenson, John: Frank Zappa: America’s Weirdest Rock Star Comes Clean home.online.no. March 1980. Viitattu 4.1.2008. (englanniksi)
  93. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 138.
  94. ↑ Don, Menn: Zappa! Guitar Player Presents, s. 61. Miller Freeman, 1992. ISSN 1063-4533 (englanniksi)
  95. ↑ a b Frank Zappa > Charts & Awards > Billboard Singles Allmusic. Viitattu 6.1.2008. (englanniksi)
  96. ↑ Peterson, Chris: He’s Only 38 and He Knows How to Nasty November 1979. Relix Magazine. Viitattu 7.1.2008. (englanniksi)
  97. ↑ Have I Offended Someone by Frank Zappa toukokuu 1997. Rykodisc. Viitattu 18.3.2007. (englanniksi)
  98. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 277.
  99. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 140.
  100. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 180.
  101. ↑ Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, s. 61.
  102. ↑ Baby Snakes, 2003, DVD cover, Eagle Vision.
  103. ↑ a b Miles 2004, Frank Zappa, s. 282.
  104. ↑ Adam: Baby Snakes – DVD Sohmer 8.6.2005. Big Picture Big Sound. Viitattu 7.1.2008. (englanniksi)
  105. ↑ a b Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 161.
  106. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 284.
  107. ↑ Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 165.
  108. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 283.
  109. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 269.
  110. ↑ Huey, Steve: You Are What You Is. Review Allmusic. Viitattu 7.1.2008. (englanniksi)
  111. ↑ a b Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 169–175.
  112. ↑ FrankZappa: Absolutely Frank. First Steps in Odd Meters, s. 116. Guitar Player Magazine, marraskuu 1982. (englanniksi)
  113. ↑ Swenson, John: Frank Zappa: Shut Up ’N Play Yer Guitar, Shut Up ’N Play Yer Guitar Some More, The Return of the Son of Shut Up ’N Play Yer Guitar. Guitar World, marraskuu 1981. (englanniksi)
  114. ↑ Huey, Steve: Valley Girl. Frank Zappa. Song Review Allmusic. Viitattu 7.1.2008. (englanniksi)
  115. ↑ a b Lowe, 2006, The Words and Music of Frank Zappa, s. 178.
  116. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 304.
  117. ↑ Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 146–156.
  118. ↑ Ocker, David: The True Story of the LSO marraskuu 1994. Zappa & Other Music Resources Index. Viitattu 27.4.2007. (englanniksi)
  119. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 315.
  120. ↑ Ruhlmann, William: London Symphony Orchestra, Vol. 1. Review Allmusic. Viitattu 7.1.2008. (englanniksi)
  121. ↑ a b c Zappa with Occhiogrosso, 1989, The Real Frank Zappa Book, s. 172–173.
  122. ↑ Watson, 2005, Frank Zappa. The Complete Guide to His Music, s. 73.
  123. ↑ Thing-Fish – The Return of Frank Zappa britishtheatreguide.info. Viitattu 11.12.2007. (englanniksi)
  124. ↑ Carr, Paul ja Hand, Richard J.: Frank Zappa and musical theatre: ugly ugly o’phan Annie and really deep, intense, thought-provoking Broadway symbolism s. 44–51. Studies in Musical Theatre. 2007. (englanniksi)
  125. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 348.
  126. ↑ Nolan, David F.: Libertarian Zappa dies tammikuu 1994. LP News Archive. Viitattu 15.11.2007. (englanniksi)
  127. ↑ Record Labeling. Hearing before the committee on commerce, science and transportation. 19.9.1985. U.S. Government printing office. Viitattu 31.12.2007. (englanniksi)
  128. ↑ Crossfire with Frank Zappa and John Lofton CNN TV debate. YouTube. Viitattu 7.8.2007. (englanniksi)
  129. ↑ Nuzum, Eric: Censorship Incidents: 1980s Parental Advisory: Music Censorship in America. Viitattu 23.7.2007. (englanniksi)
  130. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 346–350.
  131. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 340.
  132. ↑ Vertailua eri julkaisujen välillä: The Frank Zappa Album Versions Guide – Index lukpac.org. Viitattu 7.1.2008. (englanniksi)
  133. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 357–361.
  134. ↑ Freeth, Nick & Douse, Cliff: Great Guitarists. UK: Bookmart Limited, 2001. ISBN 1-84044-093-7 (englanniksi)
  135. ↑ a b Miles 2004, Frank Zappa, s. 369.
  136. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 371.
  137. ↑ Slaven, 2003, Electric Don Quixote, s. 386.
  138. ↑ Helsingin Sanomat 29.11.2013.
  139. ↑ Miles 2004, Frank Zappa, s. 345.
  140. ↑ The Immortals Rolling Stone. Viitattu 13.3.2007. (englanniksi)
  141. ↑ Johnathan: Zappa redux Pitts The Baltimore Sun. 5.8.2007. Viitattu 10.8.2007. (englanniksi)
  142. ↑ Frank Zappa sai nimikkokadun Berliiniin Helsingin Sanomat. Viitattu 29.7.2007. (englanniksi)
  143. ↑ The Locations of All Hollywood Walk of Fame Stars Ranker. Viitattu 30.7.2018. (englanniksi)
  144. ↑ Huhtamäki, Mikael: Live In Finland – Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955–1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3
  145. ↑ Ilta-Sanomat 12. syyskuuta 1973: ”Zappa oli täydellinen pelle”, artikkeli konsertista.
  146. ↑ Miles, Barry: Frank Zappa, Esa Kuloniemen kirjoittama Suomea koskeva lisäluku (2007).
  147. ↑ a b http://www.angelfire.com/freak2/arfz/equipment.html
  148. ↑ a b c Denyer, Ralph: Suuri kitarakirja, 1992. ISBN 951-0-20072-7.

Kirjallisuutta

muokkaa

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Frank Zappa.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Frank_Zappa&oldid=22822444”