Raipparangaistus

Raipparangaistus on laissa säädetty tuomioistuimen määräämä ruumiinrangaistus, jossa rangaistava yleensä sidotaan kiinni telineeseen ja hänen selkäänsä tai paljaita takamuksiaan lyödään tai piiskataan kepillä tai muulla välineellä.

Raipparangaistus Saksassa 1600-luvulla

Historia

Vielä 1800-luvulla raipparangaistus oli yleistä myös Euroopan ja Yhdysvaltain oikeusjärjestelmässä, mutta 1900-luvulla sen on katsottu olevan epäinhimillisen ja YK:n ihmisoikeuksien sekä kidutussopimuksen vastainen. Suomessa se poistettiin käytöstä, kun vuoden 1889 rikoslaki astui voimaan.

Raipparangaistus on edelleen voimassa monissa Afrikan ja Aasian maissa, muun muassa Malesiassa ja Singaporessa, jossa sitä pidetään tehokkaana välineenä torjua vandalismia, juopumus- ja väkivaltarikoksia. Myös viisumirikkomuksista ja laittomasta siirtolaisuudesta on tuomittu raipparangaistuksiin. On arvioitu, että raipparangaistuksia pannaan toimeen Singaporessa noin tuhat vuodessa.^lähde?

Suomessa

Ruotsi-Suomessa käytettiin raipparangaistusta varsin tavallisena muotona rikoksentekijöiden rankaisemiseen vielä kauan vuoden 1734 lain voimassaoloaikana; varsinaiset ruumiinrangaistukset – korvien, nenän, kielen tai käden poikkileikkaaminen tai silmän puhkaiseminen – tulivat sen nojalla kyseeseen vain kuolemanrangaistuksen kovennuksena. Raipparangaistukset pantiin toimeen julkisesti, ja ruoskimispaikat sijoitettiin kaupungeissa usein toreille ja maaseudulla yleisten teiden varsille. Kaakinmaan kaupunginosa Tampereella on saanut nimensä siellä 1800-luvun loppupuolelle saakka olleesta kaakinpuusta, johon pahantekijät sidottiin ruoskimisen ajaksi.

Aiemmin, vielä aina 1800-luvun lopulle asti, oli raippojen määrääminen Suomessa melko yleistä. Esimerkiksi Lappeenrannassa toimeenpantiin tiettävästi viimeinen raipparangaistus syksyllä 1887 karjavarkaudesta. Saattoi käydä niinkin, että hyvin köyhä henkilö joutui maksamaan sakkorangaistuksen raippojen muodossa. Tästä muodostui kansansanonta "Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan." Käytetty väline oli lakisääteisesti määrätty kaksimetrinen, suolavedessä liotettu koivuvitsa. Suolaveden tarkoituksena oli tulehdusten vähentäminen. Raipat annettiin pareittain. Lisäksi rangaistus oli julkisena näytöksenä suoritettu, joten sen suorittamista julkistettiin julkisin kuulutuksin.

Suomen vankiloissa käytettiin raippojen antamista sisäisenä kurinpitomenettelynä aina 1930-luvulle saakka. Menettely oli yksittäisenä rangaistusmuotona kaikkein ankarin sekä erittäin harvinainen, ja sen määräsi vankilan johtaja, joka myös rangaistuksen toimeenpanoa valvoi, muiden korkeiden vankilavirkailijoiden kuten lääkärin ja vankilapastorin kanssa yhteisesti.

Kakolan vankilan lääkärinä 1930-luvulla toiminut lääkintöneuvos Aleksis Tähkä kuvaa teoksessaan erästä vangille osoitettua raipparangaistuksen toteuttamista. Annettu raippamäärä oli 16 raipaniskua. Iskut annettiin pakaroille rottinkikepillä. Vanki sidottiin tiukasti kiinni puiseen rangaistuspenkkiin ennen täytäntöönpanoa. Pakaroille asetettiin ennen iskujen antamista kostutettu puhdas suojavaate, mahdollisesti tulevien haavojen infektoitumisen taikka ihon rikkoutumisen välttämistä varten. Samoin vangit silmät peitettiin vaateliinalla, jottei tämä pääsisi näkemään rankaisijaansa. Iskut antoi tuohon tehtävään määrätty iskuri eli vanginvartija. Rangaistuksen asteen kovuudesta kielii se, että tätä kyseenomaista vankia makuutettiin parin viikon ajan vatsallaan jälkeenpäin. Lisäksi iskuvammat saivat aktiivisesti hoitoa, kuten boorisalvaa ja kostutettuja kääreitä.

Kurinpitokeinona käytetty ruumiillinen kurittaminen Suomen vankiloissa kiellettiin vuonna 1944.

Lähteet

• Tähkä, Aleksis: Lääkärin muistelmia II - viideltä vuosikymmeneltä, toinen osa. WSOY, Helsinki, 1963.

Aiheesta muualla

• Judicial corporal punishment in Singapore, Malaysia and Brunei
• 90-vuotiaan Suomen tarinoita. Dariastidning. Arkistoitu 2.5.2013.
• Mikä oli Turun putimies?, Hakkapeliitta, 09.11.1937, nro 45, s. 9, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot