Toivo Antikainen
Toivo Antikainen (8. kesäkuuta 1898 Helsinki – 4. lokakuuta 1941 Arkangeli, Neuvostoliitto) oli suomalais-neuvostoliittolainen poliitikko ja puna-armeijan upseeri. Hän kuului Suomen Kommunistisen Puolueen johtoon ja loi sotilasuran Neuvostoliitossa. Antikainen tuli Suomessa kuuluisaksi 1930-luvulla paljon julkisuutta saaneessa poliittisessa murhaoikeudenkäynnissä, jossa hänelle vaadittiin rangaistukseksi kuolemaa.
| Toivo Antikainen | |
|---|---|
 Toivo Antikainen 1930-luvulla |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 8. kesäkuuta 1898 Helsinki, Suomi |
| Kuollut | 4. lokakuuta 1941 (43 vuotta) Arkangeli, Neuvostoliitto |
| Sotilashenkilö | |
| Taistelut ja sodat | Venäjän sisällissota, heimosodat |
| Joukko-osasto |
 puna-armeija (1918–1924) |
Nuoruus Suomessa
muokkaaToivo Antikainen syntyi työläisperheeseen Helsingissä. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa olivat työväenliikkeen aktiiveja, joten myös Toivo aloitti poliittisen toimintansa varhain. Hän kuului työväen varhaisnuorisojärjestö Ihanneliittoon kahdeksanvuotiaasta ja toimi jo 12-vuotiaana osastonsa puheenjohtajana. Antikainen kävi koulua kuusi luokkaa. Siirryttyään työelämään hän toimi muun muassa juoksupoikana, kunnes vuonna 1911 pääsi verhoilijan oppiin.[1]
Myös lempinimellä ”Toiska” tunnettu Antikainen liittyi Suomen sosialidemokraattiseen nuorisoliittoon (SSN) 15-vuotiaana. 1916 Antikainen valittiin Sörnäisten nuoriso-osaston sihteeriksi ja seuraavana vuonna SSN:n liittoneuvostoon. Marraskuussa 1917 Antikainen valittiin Helsingin työväenjärjestöjen eduskuntaan sekä Työväen toimeenpanevan komitean sihteeriksi. Antikainen ei osallistunut sisällissodan taisteluihin 1918, mutta hän toimi punaisten hallinnollisissa tehtävissä. Sodan loppuvaiheessa hän pakeni tuhansien muiden tavoin Neuvosto-Venäjälle.[1]
Kommunistiksi Venäjällä
muokkaa
Heinäkuussa 1918 Antikainen liittyi Puna-armeijaan. Syksyllä hän oli mukana Suomen kommunistisen puolueen perustavassa kokouksessa. Antikainen valmistui Pietarin kansainvälisen sotakoulun upseerikurssilta ensimmäisten joukossa keväällä 1919. Antikainen komennettiin suoraan rintamalle ja hän osallistui moniin Venäjän sisällissodan taisteluihin. Antikainen suoritti myös sotakoulun jatkokurssin ja toimi sen jälkeen kyseisen koulun opettajana.[1] Antikainen sympatisoi alkuaikojen SKP:ssa ryhmittymää, joka myöhemmin opittiin tuntemaan ”murhaoppositiona”.[2] Niin sanottujen Kuusisen klubin murhien jälkeen hän oli pidättämässä samaa joukkoa. Antikainen osallistui myös Kronstadtin kapinan kukistamiseen.
Tammikuussa 1922 Toivo Antikainen valittiin johtamaan 200 sotakoululaisen hiihtokomppaniaa, jonka tehtävänä oli ajaa Neuvosto-Venäjälle tunkeutuneet valkoiset suomalaiset takaisin rajan taakse. Tämä sittemmin legendaarisen maineen molemmin puolin rajaa saavuttanut niin sanottu Kiimasjärven retki kuului osana Itä-Karjalan kansannousun kukistamiseen. Antikaisen joukot valtasivat 20. tammikuuta yllätyshyökkäyksellä vastapuolen leirin ja kuormaston, mikä johti kapinan kukistumiseen. Antikainen palasi sankarina ja jatkoi työtään sotakoulussa.[1] Sotilasura keskeytyi kun hänet 1924 siirrettiin puna-armeijasta Kominternin alaisuuteen.
Antikainen valittiin SKP:n keskuskomiteaan vuonna 1923 ja poliittiseen toimikuntaan kaksi vuotta myöhemmin. Hän toimi myös puolueen pääsihteerinä. Antikainen oleskeli Suomessa useaan otteeseen vuodesta 1924 lähtien ja hän johti SKP:n maanalaista toimintaa.[1] Vuosina 1930–1933 Antikainen oli SKP:n edustaja Kominternissa.[3] Hän toimitti 1934 ilmestyneen muistelmakokoelman SKP:n taistelujen tieltä : muistelmia kuvauksia ja aineistoa SKP:n 15-vuotistaipaleelta. Hänet lähetettiin Suomeen maanalaiseen työhön vuonna 1934 paikkaamaan pidätysten harventamaa SKP:n organisaatiota.
Vankina Suomessa
muokkaaAntikainen pidätettiin Suomessa häntä piilotelleen Yrjö Leinon luota 7. marraskuuta 1934. Oikeudenkäynti, jossa Antikaista syytettiin valtiopetoksen valmistelusta, alkoi helmikuussa 1935 ja se kesti yli kaksi vuotta. Syyttäjänä toimi Olavi Honka. Antikaista syytettiin myös siitä, että hän olisi tappanut heimosoturi Antti Marjoniemen, joka oli jäänyt vangiksi Kiimasjärven retken aikana vuonna 1922. Jyrkästi politisoitunut murhaoikeudenkäynti sai valtavan julkisuuden, sillä oikeistolehdistö väitti Antikaisen syyllistyneen surman yhteydessä kidutukseen (elävältä nuotiossa polttamiseen) ja jopa jonkinlaiseen kannibalismiin.
Antikaisen tapaus nosti julkisuuteen laajan keskustelun rangaistusmuodoista Suomessa. Osa oikeistosta alkoi vaatia kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa. Oikeudenkäynti sai myös kansainvälistä näkyvyyttä, sillä Antikainen sai taakseen kommunistien johtaman maailmanlaajuisen solidaarisuusliikkeen, jonka toinen ikoni oli Saksassa vangittu Georgi Dimitrov.[1] Kansainvälinen Puna-apu (MOPR) hankki Antikaiselle oikeusapua ja vaikutti siihen, että oikeudenkäyntiä saapui seuraamaan myös ei-kommunistisia kansainvälisiä asiantuntijoita. Suomessa perusti liberaali sivistyneistö kuolemanrangaistuksia vastustaneen toimikunnan, joka muun muassa keräsi kuolemanrangaistusta vastustavaan adressiin 120 000 nimeä.[5] Hovioikeus tuomitsi Antikaisen kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta ja korkein oikeus viimein 12. toukokuuta 1937 elinkautiseen vankeuteen murhasta. Vuosikymmeniä myöhemmin ilmestyneissä postuumeissa muistelmissaan suomalaistaustainen KGB-upseeri Toivo Vähä tunnusti surmanneensa Marjoniemen puukolla Antikaisen käskystä, mitä ei ole voitu varmistaa todeksi.
Jälkeenpäin on arveltu, että kiinnijääminen ja vankeus Suomessa pelasti Antikaisen Stalinin vainoilta, joiden yhteydessä tuhottiin lähes kaikki Neuvostoliitossa asuneet johtavat suomalaiset kommunistit.
Takaisin Neuvostoliittoon
muokkaa).jpg)
Moskovan rauhansopimuksen myötä Antikainen sekä Adolf Taimi luovutettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta maan viranomaisille 3. toukokuuta 1940. Saavuttuaan Antikainen esitti kiusallisia kysymyksiä "kadonneista" tovereista ja – totuuden vähitellen valjettua hänelle – joutui usean kuukauden hermolomalle. Kesällä Antikainen valittiin Korkeimman neuvoston kansallisuuksien neuvostoon Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan edustajana. Syksyllä 1941 Antikaisen tehtävänä oli kuulustella puna-armeijan puolelle loikanneita Pärmin pataljoonan suomalaisia, joista hän valikoi desanteiksi sopivat. Antikainen kuoli lento-onnettomuudessa lokakuussa 1941 lähellä Arkangelia.[1] Antikainen kritisoi Neuvostoliitossa muun muassa Pravdan linjauksia ja on spekuloitu sillä, oliko Antikaisen kuolema sittenkään onnettomuus.[2] Hänet on haudattu Kegostrovin saarelle.
Itävaltalainen maanpakolaiskommunisti Ruth von Mayenburg on väittänyt, että Antikainen olisi asunut hänen naapurinaan Moskovan Hotelli Luxissa, joka oli Kominternin asuntola, ja että Antikainen olisi tehnyt itsemurhan heittäytymällä ulos ylimmän kerroksen ikkunasta salaisen poliisin jo murtaessa hänen oveaan. [6]
Muuta
muokkaaAntikaisen mukaan on nimetty Ulitsa Antikainena (”Antikaisenkatu”) -nimiset kadut Petroskoissa, Sortavalassa, Sekeessä, Kostamuksessa ja Kiestingissä. Vuonna 1968 Karjalan neuvostotasavallan hallitus teki päätöksen patsaan pystyttämisestä Antikaiselle Petroskoihin, mutta hanke ei toteutunut.[7]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g Kimmo Mikkola: Toivo Antikainen. Pohjolan Dimitrov (Toveri 7–8/1976), s. 19.
- ↑ a b Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism (Kikimora 2003), s. 118–120.
- ↑ Kallis toveri Stalin (Edita 2002), s. 504.
- ↑ kuvaaja Aarne Pietinen Oy: Toivo Antikaisen oikeudenkäyntiä Helsingin keskusvankilassa; Antikainen istuu selin kameraan www.finna.fi. Viitattu 31.1.2020.
- ↑ Tauno Saarela: Kommunistinen internationaali ja suomalainen kommunismi 1919–1935. Teoksessa Kallis toveri Stalin (Edita 2002), s. 51.
- ↑ Mayenburg, Ruth von: Hotelli Lux ; suom. Antti Virtanen; Antikainen, Dimitrof, Fischer, Ho Tshi Minh, Kuusiset, Pieck, Rakosi, Slansky, Sorge, Tito, Togliatti, Tshou En-lai, Ulbricht ja Wehner Kominternin hotellissa Moskovassa.lähde tarkemmin?
- ↑ IL Petroskoissa: Moni katu on nimetty suomalaisten mukaan, mutta nykyvenäläiset eivät heitä enää tunne Iltalehti 27.1.2019. Viitattu 28.2.2021.
Kirjallisuutta
muokkaa- ”Neuvostovakoilun tähti Toivo Antikainen (kirj. Markku Salomaa)”, Minä vakooja: vakoilun ja vastavakoilun vaiettu todellisuus, s. 70–83. Helsinki: Valitut palat - Reader's Digest, 2007. ISBN 978-951-584-771-3 (suomeksi)
Aiheesta muualla
muokkaa- Risto Marjomaa: Toivo Antikainen Suomen Kansallisbiografiassa Viitattu 12.3.2011.