Liettuan historia

Liettuan historia

• liettualaiset
• Liettuan kuningaskunta
• Liettuan herttuakunta
• Liettuan suuriruhtinaskunta
• Puola-Liettua
• Liettuan kuningaskunta (1918)
• Ober Ost
• Ostlandin valtakunnankomissariaatti
• Liettuan sosialistinen neuvostotasavalta
• Liettuan tasavalta

Liettuan historian historiallisen ajan katsotaan alkavan vuonna 1009, kun Liettuan nimi mainittiin ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä. Liettualaiset perustivat Liettuan kuningaskunnan 1200-luvulla. Myöhempi Liettuan suuriruhtinaskunta pysyi tiukasti riippumattomana muista valtakunnista ja oli yksi viimeisistä kristinuskoon kääntyneistä Euroopan maista. Puola-Liettuasta tuli 1400-luvulla Euroopan pinta-alaltaan suurikokoisin valtio. Kuitenkin Puolan jaoissa vuosina 1772, 1793 ja 1795 Puola-Liettua hajotettiin ja Liettua siirtyi osaksi Venäjän keisarikuntaa.

Liettuan tasavalta julistautui 16. helmikuuta 1918 itsenäiseksi Venäjästä. Maa säilytti itsenäisyytensä toiseen maailmansotaan asti, jolloin Neuvostoliitto miehitti sen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen etupiirijaon mukaisesti. Lyhyen Saksan miehityksen jälkeen Liettuasta tuli osa Neuvostoliittoa 50 vuodeksi. Liettua sai 1990-luvun alussa itsenäisyytensä takaisin Neuvostoliiton hajotessa. Vuodesta 2004 maa on ollut Euroopan unionin ja Naton jäsen.

Esihistoria

Mannerjää suli nykyisen Liettuan alueelta joskus 18000–16000 eaa. Ensimmäiset ihmiset alkoivat asettautua nykyisen Liettuan alueelle noin 10000–9000 eaa. Veiksel-jääkauden päätyttyä. Pääelinkeinona oli metsästys ja kalastus. Metsästyksessä käytettiin puusta tehtyjä jousia; nuoliin ja keihäisiin kiinnitettiin piikivestä tehdyt kärjet. Piikiven avulla luusta työstettiin esimerkiksi veitsiä, ongenkoukkuja, neuloja. Leiripaikaksi valittiin mielellään korkeita joentörmiä tai järvenrantoja hyviltä piikivien esiintymisalueilta. Vilnan luoteispuolella sijaitsevassa Kernavėssa on arkeologisten tutkimusten mukaan asuttu jo noin 12 000 vuotta sitten. Arkeologi Marija Gimbutasin mukaan^lähde? ihmiset saapuivat kahdesta eri suunnasta: Jyllannin niemimaalta ja nykyisestä Puolasta. Kahdesta eri suunnasta tulleet ihmiset toivat mukanaan kaksi eri kulttuuria, jotka näkyivät työkalujen erilaisuutena.

Halkaistua piikiveä.

Kernavėn arkeologista aluetta Neris-joen äärellä. Alueella on asuttu jo noin 12 000 vuoden ajan.

8000 eaa. ilmasto lämpeni, jolloin metsät alkoivat kasvaa voimakkaammin.^lähde?

Neljännen vuosituhannen puolivälin tienoilla eaa. alueen metsästäjät oppivat tekemään saviastioita. Koira oli ainoa kotieläin ja sitä käytettiin apuna metsästyksessä. Uusiksi ravinnonlähteiksi ihmisille tulivat marjat, sienet, pähkinät ja hedelmät ja villimehiläisen hunaja. Asutus muuttui pysyväluontoisemmaksi; samoilla paikoilla saatettiin pysyä useita vuosia tai jopa vuosisatoja. Asumista varten rakennettiin taloja. Metsästäjät käyttivät vaatetuksessaan villipetojen ja muiden eläinten hampaista tai meripihkasta tehtyjä koristeita. Meripihkasta tehdyt ihmis- tai eläinhahmot yleistyivät.

Kolmannen vuosituhannen lopulla eaa. nykyisen Liettuan alueelle saapui myös kohti länttä siirtyneitä, metsästyksellä ja kalastuksella eläneitä suomalais-ugrilaisia heimoja. Näistä osa jatkoi kauemmas. Kielitieteilijät olettavat, että näiltä heimoilta ovat peräisin joitain nykypäivään saakka säilyneitä jokien ja järvien nimiä kuten Jara, Kidė, Kivė, Ruja, Piladis ja Tilka. Ajan saatossa alueelle jääneet pienilukuiset tulokkaat sulautuivat muuhun väestöön.

Maanviljelyyn soveltuvat työkalut saapuivat kuitenkin vasta 3000 eaa. Tuolloin myös käsityö ja kauppa alkoivat kehittyä. Protoindoeurooppalaiset saapuivat Liettuan alueelle noin 2500 eaa. ja balttien kieliryhmä muodostui 2000 eaa.^lähde?

Balttilaiset heimot

Liettualaiset olivat alun perin yksi balttien heimoista, johon kuuluivat myös esimerkiksi latvialaiset ja preussilaiset. Balttilaiset heimot eivät olleet koskaan Rooman valtakunnan alaisuudessa, sen sijaan molemmin puolin olivat hyvät kauppasuhteet (muun muassa meripihkakauppa). Balttien heimon kansoista nykyään ovat enää olemassa liettualaiset ja latvialaiset.^lähde?

Ensimmäinen maininta Liettuasta (Litua) on vuodelta 1009 Quedlinburgin luostarin aikakirjoissa.

Valtakunnan synty

Balttien heimot 1200-luvulla

Liettuan alueen asukkaat maksoivat veroa 1000-luvulla Kiovan Venäjälle. 1100-luvulla liettualaiset ryöstelivät naapurialueita. Ryöstely ja sotilaallinen toiminta käynnistivät valtataistelun liettualaisten kesken, jota pidetään lähtölaukauksena Liettuan suuriruhtinaskunnan synnylle.^lähde?

Liettuan suuriruhtinaskunnan aika

Pääartikkeli: Liettuan suuriruhtinaskunta

Liettuan suuriruhtinaskunta 1400-luvulla

Kaksi saksalaista ritarikuntaa, Saksalainen ritarikunta ja Kalparitaristo valloittivat 1200-luvun alussa nykyisen Latvian ja Viron alueet ja osia nykyisestä Liettuasta. Vastauksena tähän balttiheimot yhdistyivät Mindaugasin johdolla ja löivät liiviläiset Šiauliaissa Saulen taistelussa vuonna 1236. Mindaugas allekirjoitti 1250 sopimuksen Saksalaisen ritarikunnan kanssa, ja Chełmnon piispa kastoi hänet vuonna 1251. 6. heinäkuuta 1253 Mindaugas kruunattiin Liettuan kuninkaaksi ja Liettuan kuningaskunta julistettiin perustetuksi. Mindaugasin veljenpoika Treniota kuitenkin murhasi setänsä, mikä aiheutti levottomuuksia ja kansan paluun pakanuuteen.^lähde?

Vuonna 1316 Gediminas aloitti saksalaisten tuella maan uudelleenrakentamisen. Hän yhdisti veljensä Vytenisin kanssa liettualaiset uudelleen yhdeksi kansakunnaksi. Gediminas laajensi Liettuaa idässä haastaen tällä tavoin Kiovan Venäjään hyökänneet mongolit. Liittoumien ja valloitusten avulla liettualaiset laajensivat valtaansa Rutenian alueella. Kyseinen alue käsitti suuren osan nykyisestä Valko-Venäjästä ja Ukrainasta. Liettuan suuriruhtinaskunnan valta oli suurimmillaan: valta ulottui Itämereltä aina Mustallemerelle saakka.^lähde?

Gediminasin saatua surmansa vallan peri hänen poikansa Algirdas. Algirdas lakkautti luostarit, kun taas hänen poikansa ja seuraajansa Jogaila teki salaisia sopimuksia Saksalaisen ritarikunnan kanssa. Jogailan setä Kęstutis otti hänet vangikseen, minkä seurauksena syttyi sisällissota. Kęstutis saatiin lopulta kiinni ja teloitettiin, mutta hänen poikansa Vytautas pääsi karkuun.^lähde?

Kristinuskon saapuminen suurruhtinaskunnan länsiosiin

Puolan hallitsija Jadwiga meni puolalaisten kehottamana naimisiin Jogailan kanssa. Pari meni naimisiin kolme päivää Jogailan ottaman kasteen jälkeen. Naimisiinmenon myötä Puolasta ja Liettuasta tulivat vahvat liittolaiset keskenään alituista Saksan keisarikunnan ja Moskovan ruhtinaskunnan uhkaa vastaan.^lähde?

2. helmikuuta 1386 Puolan parlamentti Sejm hyväksyi Jogailan Puolan kuninkaaksi. Katolinen kristinusko levisi Puolan liiton myötä entistä enemmän. Magdeburgin kaupunginoikeudet annettiin lukuisille liettualaisille kaupungeille, muun muassa Vilnalle, josta tuli Liettuan suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1322.

Liettua peri antiikin kulttuuriperinnön noin tuhat vuotta muuta Eurooppaa myöhemmin, eikä se läpikäynyt muulle Euroopalle tyypillistä kristillistä kulturoitumisprosessia. Eurooppalainen kulttuuri kosketti aluksi vain pientä osaa kansasta, lähinnä ylintä aatelistoa. Se levisi äärimmäisen hitaasti talonpoikaisluokan keskuuteen, joka jatkoikin vanhojen pakanallisten perinteidensä vaalimista pitkään virallisen kristillistymisen jälkeen. Erityisesti Zemaitijassa vanhat palvontamuodot ja tavat säilyivät elinvoimaisina aatelistonkin keskuudessa. Arkeologit ovat löytäneet alueelta aina 1800-luvulle asti käytössä olleita pakanallisia palvontapaikkoja.

Renessanssi

Monet koulutetut liettualaiset kävivät 1500-luvulla opiskelemassa ulkomailla. Aiemmin pakanallisia liettualaisia ei Euroopan yliopistoihin oltu hyväksytty. Prahan yliopisto oli suosituimpien joukossa, kuten myös Krakovan, johon pääsi opiskelemaan vuosina 1410–1430 noin kolmekymmentä liettualaista. Liettualaisia opiskelijoita riitti myös muihin yliopistoihin, kuten Pariisiin, Bolognaan, Padoviaan, Leipzigin ja Wittenbergiin. Valtaosa 1400-luvulla yliopistoista valmistuneista liettualaisista palasi valmistumisensa jälkeen synnyinmaahansa työskentelemään diplomaatteina, pappeina tai muina valtiollisen elämän toimijoina, jotka nyt oli varustettu aimo annoksella yleiseurooppalaista tietotaitoa ja ymmärrystä ajan virtauksia. Tämän vaikutuksesta maassa vallitsi aktiviinen kulttuurielämä. Samaan aikaan italialaista arkkitehtuuria esiteltiin liettualaisissa kaupungeissa ja kirjallisuuden pääkielenä oli latina.

Renessanssi pääsi Liettuassa kunnolla käyntiin niin kotoperäisten kuin muualtakin tulleiden humanistien aloitteesta. Latinankielinen runous teki nopeasti tuloaan. Joannes Vislicensis (1485–1520) kirjoitti Grünwaldin taistelua kuvaavan runon Bellum Prutenum (”Preussin sota”). Johannes Hussovianus (1480–1533) kuvaili euroopanbiisonin metsästystä Krakovassa 1523 julkaistussa runossaan, kuvaillen historiallisen Liettuan luontoa ja asukkaita. Metsästyksestä innostunut paavi Leo X ilmaisi henkilökohtaisen arvostuksensa Hussovianukselle. Suurruhtinaankanslian pitkäaikainen sihteeri Venceslaus Mikolaiewicz (1490–1560) puolestaan kirjoitti traktaatin De moribus tartarorum, lituanorum et moscorum (”Tataarien, liettualaisten ja moskovalaisten tavoista”) jossa hän pahoittelee Liettuan vaikutusvallan heikentymistä ja syyttää siitä aatelisten ja kirkonmiesten itsekästä eduntavoittelua.

Useimmat liettualaissyntyiset kirjoittajat tuntuvat ihailleen Vytautas Suuren aikaa, jolloin aatelisto palveli maata epäitsekkäästi. Useista runoista ja muista teksteistä käy ilmi menneiden haikailu ja kaipuu aikaan ennen personaaliunionia. Useiden muiden renessanssiajan valtioiden tapaan myös Liettuassa oli havaittavissa eräänlaista roomalaisuuden ja antiikin ihannointia, kuten muun muassa Michalo Litanus todistaa kronikassaan: ”ruteeni on vieras kieli meille liettualaisille, ts. italialaisille, alkuperältään italialaista verta”.

Puola-Liettua (1569–1795)

Pääartikkeli: Puola-Liettua

Puola-Liettuan lippu

Liettuan ja Puolan solmittua Lublinin unionin, syntyi Puola-Liettuan valtioliitto. Valtioliiton myötä puolalainen kulttuuri alkoi vaikuttaa vahvasti Liettuan kulttuuriin ja oli yli 140 vuoden ajan merkittävä tekijä. Puolan kieli alkoi muun muassa tulla yleisemmäksi Liettuan aateliston ja papiston keskuudessa. Vuonna 1696 puolan kielestä tuli ainoa virallinen kieli, jolloin liettuan ja ruteenin kielet syrjäytettiin. Vaikka Liettua ja Puola olivat valtioliitossa, molemmat säilyttivät oman armeijansa ja rahallisen omaisuutensa. 3. toukokuuta 1791 yritettiin Sejmissä laatia uutta perustuslakia, jossa Liettuan ja Puolan yhteistyö olisi tiivistynyt entisestään. Hanke ja koko valtioliitto kuitenkin kaatui Puolan jaoissa, minkä jälkeen Liettua liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa.

Venäjän keisarikunnan aika (1795–1914)

Osaksi Venäjää

Puola-Liettuan hajottua Venäjän keisarikunta alkoi hallita Liettuan alueita. Muun muassa Vilnasta ja sen ympäröimistä alueista tehtiin Vilnan kuvernementti. Vilnan kuvernementin alueesta enemmistö kuuluu nykyisen Valko-Venäjän alueeseen. Nyky-Liettuan pohjoisosat sisältyivät Kaunasin kuvernementtiin. Kaunasin eteläpuolinen alue muodosti Suwałkin kuvernementin pohjoisosan. 1800-luvun alussa oli viitteitä, että liettualaisille olisi voitu antaa autonomia, mutta kyseinen uudistus ei koskaan toteutunut. Maan länsilounainen rannikkoseutu kuului Itä-Preussiin.

Napoleonin invaasio

Yhtenä syynä Venäjän autonomiauudistuksen jäädyttämiseen voi olla vuosi 1812, jolloin liettualaiset ottivat innokkaasti vastaan Ranskan keisari Napoleonin armeijan vapauttajina. Ranskan armeijan vetäydyttyä, Venäjän keisari Nikolai I aloitti venäläistämisohjelman Liettuan alueella. Liettuan lounaisosa liitettiin Preussiin ja se oli osa lyhytikäistä Varsovan herttuakuntaa ja myöhemmin Puolan kuningaskuntaa. Samana vuonna Liettuan muut osat liitettiin yhtenä maakuntana Venäjän keisarikuntaan.

Kapinat

Liettuan alueellinen jako Venäjän keisarikunnan aikana 1867-1914. Vaalean vihreä alue= Vilnan kuvernementti, lohenpunainen= Kaunasin kuvernementti, vaalean keltainen= Suwałkin kuvernementti ja harmaa= Itä-Preussi.

Liettualaiset ja puolalaiset kapinoivat kahteen kertaan, vuosina 1831 ja 1863. Molemmat kapinat kuitenkin epäonnistuivat. Vuonna 1864 liettuan kielen ja latinalaisen aakkoston opetus kiellettiin kouluissa. Protestina liettualaiset painoivat kirjoja ja kirjoituksia omalla kielellään salaa ja ulkomailla. Kirjojen salakuljettajia kutsuttiin nimellä knygnešiai.

Liettualaisten kansallinen herääminen

Venäjän vallan loppupuolella liettuan kieli alkoi vahvistua: kielitutkimus alkoi ja ensimmäinen liettualainen tietosanakirja julkaistiin. Venäjän hallitus myös avasi tiedeakatemian maahan ja kulttuuri-instituutin. Koska liettualaisen aateliston äidinkielenä oli puola, talonpoikien puhumaa liettuaa ei arvostettu paljoakaan. Oli jopa teorioita, että koko kieli kuolisi venäjän kielen ja puolan kielen käytön lisääntyessä kansan keskuudessa. Liettuan kielen kansallinen herääminen alkoi köyhän väestön keskuudessa, josta levisi myöhemmin myös varakkaiden keskuuteen. Kansallisen heräämisen myötä alettiin julkaista liettuankielisiä sanomalehtiä Aušraa ja Varpasia, ja liettualainen kirjallisuus alkoi yleistyä. Monet tuon ajan kirjallisuuden kirjat ylistivät Liettuan suuriruhtinaskunnan aikaa, kansakunnan voimaa ja tekivät historiallisista liettualaisista henkilöistä sankareita.

Kansallinen herääminen synnytti myös Liettuan itsenäisyyttä ajaneen liikkeen ja lukuisia muita Venäjän vastaisia järjestöjä. Tähän Venäjä vastasi ankarammalla venäläistämispolitiikalla. Nationalistinen liike jatkoi kasvuaan. Tärkeää osaa venäläistämiskaudella vuosina 1864-1904 esitti aikakauslehti nimeltä Aušra (suomeksi Sarastus). Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen yhteydessä Liettuan kongressi vaati Venäjän johdolta autonomiaa. Kansannousun vaikutuksesta Venäjä teki lukuisia uudistuksia: liettuan kieli sallittiin opetuskieleksi ja puhekieleksi. Lisäksi latinalainen aakkosto otettiin uudelleen käyttöön. Autonomiaa ei kuitenkaan hyväksytty.

Ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1915 Saksa valloitti Liettuan ja Kuurinmaan.

Liettuan tasavalta (1918–1940)

Liettuan kaakkoisraja vuodesta 1919 nykyaikaan.
Vaaleanvihreä: Ententen kesäkuussa 1919 ehdottama raja,
tummanvihreä: 27.7.1919 vahvistettu aselepolinja, Fochin linja,
keltainen: Suwalkin sopimuksella 1920 vahvistettu Puolan ja Liettuan raja,
oranssi: 3. helmikuuta 1923 vahvistettu, vuoteen 1939 saakka voimassa ollut,
lila: nykyiset valtakunnanrajat.

Itsenäisyysjulistus

Pääartikkeli: Liettuan itsenäisyyssodat

Saksan miehitettyä Liettuan ja Kuurinmaan ensimmäisessä maailmansodassa, liitettiin alueet Ober Ostin miehityshallintoon. Venäjän vuoden 1917 helmikuun vallankumous loi tilaisuuden itsenäisyyttä halunneille liettualaisille. Liettuan poliittiset puolueet perustivat 26. maaliskuuta kansallisen neuvoston taryban, jonka avulla organisoitiin edustajien kokous seimas. Taryban jäsenet allekirjoittivat 16. helmikuuta 1918 itsenäisyysjulistuksen, jossa Liettua julistautui itsenäiseksi. Alun perin maan piti olla kuningaskunta, jonka kuninkaana olisi ollut saksalainen Württembergin kreivi Wilhelm (ns. Mindaugas II). Hän ei kuitenkaan koskaan noussut valtaistuimelle, ja Saksan hävittyä sodan Liettuasta tuli tasavalta.

Itsenäisyysjulistuksen ja Saksan häviön jälkeen Liettuassa perustettiin nopeasti maan ensimmäinen hallitus, jota johti Augustinas Voldemaras. Hallitus hyväksyi väliaikaisen perustuslain ja aloitti valtion rakentamisen. Saksan perääntyessä sitä seurasi Puna-armeija, mikä perusti Liettuan sosialistisen neuvostotasavallan nukkevaltion. Joulukuun lopulla 1918 Puna-armeija ylitti Liettuan rajat, jolloin syttyi Liettuan–Neuvosto-Venäjän sota. Liettuan hallitus evakuoitiin väliaikaiseen pääkaupunkiin Kaunasiin. Liettua ei ollut varautunut hyökkäykseen, joten puna-armeija sai nopeasti valtaansa yli puolet maan pinta-alasta, muun muassa Vilnan 5. tammikuuta 1919. Huhtikuussa Puola aloitti Puolan–Liettuan sodan Liettuaa vastaan tarkoituksenaan vallata Vilnan alue, missä se myös onnistuikin. Vilnan alue liitettiin virallisesti Puolaan vuonna 1922.

Toukokuussa 1919 Liettuan armeija kenraali Silvestras Žukauskasin johdolla aloitti vastahyökkäyksen puna-armeijaa vastaan maan koillisosassa. Elokuun loppuun mennessä venäläiset joukot oli saatu ajettua pois maasta. Neuvosto-Venäjästä saadun voiton jälkeen liettualaiset saivat vastaansa puolisotilaallisen Länsi-Venäjän vapaaehtoisen armeijan, joka tunkeutui maan pohjoisosaan. Armeijan tavoitteena oli liittää Liettua uudelleen Saksan vaikutuspiiriin. Liettua sai ajettua armeijan pois maasta vuoden 1919 loppuun mennessä.

Riita Puolan kanssa

Puolalaiset (vasemmalla) ja liettualaiset (oikealla) neuvottelupöydässä, Suwałkin konferenssissa

Ensimmäinen Liettuan perustuslakia säätävä kokous pidettiin toukokuussa 1920. Kesäkuussa hyväksyttiin kolmas väliaikainen perustuslaki ja heinäkuussa solmittiin Liettuan–Neuvosto-Venäjän rauha. Sopimuksessa Neuvosto-Venäjä tunnusti Liettuan itsenäisyyden ja sen Puolaan liittyneet Vilnaa koskeneet vaatimukset. Sopimus lisäsi vihamielisyyksiä Liettuan ja Puolan välillä. Suurempien taisteluiden välttämiseksi allekirjoitettiin lokakuussa Suwałkin sopimus, jossa päätettiin muun muassa tulitauosta. Kuitenkin jo ennen sopimuksen voimaan astumista, puolalainen kenraali Lucjan Żeligowski aloitti kapinan, hyökkäsi Liettuaan ja valloitti Vilnan. Valloittamalleen alueelle hän perusti lyhytikäisen Keski-Liettuan tasavallan. Kansainliitto yritti välittää rauhaa riidan osapuolille muun muassa esittelemällä suunnitelmia puolalais-liettualaisesta liitosta. Liettua kuitenkin katkaisi diplomaattiset suhteensa Puolaan ja kieltäytyi tunnustamasta Vilnan menetystä. Riita vaikutti vahvasti Liettuan ulkopolitiikkaan sotien välisellä ajalla.

Perustuslakia säätävä kokous, joka päättyi lokakuussa 1920 Puolan uhkausten vuoksi, kokoontui uudelleen ja aloitti useita uuden valtion tarvitsemia uudistuksia, joita olivat muun muassa: muiden maiden itsenäisyystunnustusten vastaanottaminen, jäsenyys Kansainliitossa, maareformia koskenut laki ja oman valuutan käyttöönotto. Lopullinen perustuslaki vahvistettiin elokuussa 1922. Perustuslain myötä Liettuasta tuli demokraattinen valtio, jossa parlamentti eli Seimas valittiin kolmen vuoden välein kansanäänestyksellä. Presidentti valittiin parlamentin äänestyksellä. Ensimmäinen Seimas äänestettiin lokakuussa 1922. Se kuitenkin kaatui, kun hallituksen muodostaminen epäonnistui.

Vuonna 1923 Liettua valloitti Memelin mandaattihallintoalueeseen kuuluneen Memelin eli nykyisen Klaipėdan alueen. Alue liitettiin osaksi Liettuaa vuonna 1924. Klaipėda oli kaikin tavoin Liettualle tärkeä: sen avulla maa sai rannikon Itämerelle ja se oli tärkeä teollinen keskus. Memelin valtaus oli viimeinen Liettuan aseellinen konflikti ennen toista maailmansotaa. Uusi Seimas äänestettiin toukokuussa 1923. Siitä tuli ainoa sotien välinen parlamentti, joka pysyi pystyssä koko vaalikautensa. Uusi parlamentti jatkoi maareformia ja aloitti muun muassa ulkomaisten velkojen takaisinmaksun. Lisäksi koulujärjestelmään tehtiin uudistuksia. Samana vuonna tehtiin myös väestönlaskenta: Liettuassa asui 2 028 971 asukasta.

Poliittista kädenvääntöä

Presidentti Antanas Smetona kuvattuna 10 litin kolikossa 1930-luvulla

Kolmas Seimas äänestettiin toukokuussa 1926. Ensimmäisen kerran Liettuan kristillisdemokraatit (krikdemai) menetti hallituspaikkansa ja joutui oppositioon. Se oli aikaisemmin kritisoinut kovin ottein Liettuan ja Neuvostoliiton välille solmittua Liettuan-Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimusta ja syytti Liettuan politiikkaa bolševistiseksi. Seuranneiden jännitteiden lopputuloksena hallitus kaadettiin vallankaappauksella joulukuussa 1926. Vallankaappauksen takana oli armeijan lisäksi Liettuan nationalistinen liitto -puolue ja kristillisdemokraatit. Vallassa ollut presidentti Kazys Grinius otettiin pois vallasta ja tilalle valittiin jo aikaisemmin presidenttinä toiminut Antanas Smetona. Augustinas Voldemarasista tuli pääministeri. Presidentti Smetona esti opposition toiminnan ja toimi autoritaarisena johtajana kesäkuuhun 1940.

Seimasin näkemys vallankaappaukseen oli, että se oli vain väliaikainen toimenpide ja uudet vaalit järjestettäisiin demokratian palauttamiseksi. Seimas hajotettiin toukokuussa 1927. Myöhemmin samana vuonna sosiaalidemokraatit ja muut vasemmistopuolueiden edustajat yrittivät järjestää kansannousua presidentti Smetonaa vastaan siinä kuitenkin onnistumatta. Pääministeri Voldemaras alkoi ajaa Smetonan linjasta eroavaa politiikkaa, jolloin hänet erotettiin vuonna 1929. Hän yritti kuitenkin vielä neljä kertaa palata valtaan 1930-luvun alussa. Toukokuussa 1928 Smetona laati ilman Seimasin mielipidettä uuden perustuslain. Uudessa perustuslaissa presidentin valtaoikeuksia kasvatettiin huomattavasti. Smetonan johtama puolue Kansallinen liitto kasvatti suosiotaan ja vaikutusvaltaansa. Smetona antoi itselleen arvonimen tautos vadas (suom. kansakunnan johtaja) ja alkoi luoda itselleen henkilökulttia.

Liettuan ja Saksan välit viilenivät Adolf Hitlerin johtaman kansallissosialistinen puolueen noustessa valtaan, sillä uusi natsi-Saksa ei hyväksynyt Memelin alueen menetystä Liettualle. Natsit muun muassa tukivat Liettuan vastaisia järjestöjä alueella. Vuonna 1934 Liettua laittoi syytteeseen ja tuomitsi vankeuteen lukuisia tällaiseen toimintaan osallistuneita saksalaisia. Vastauksena tähän Saksa julisti Liettuan taloussaartoon. Julistuksen jälkeen Liettua siirsi vientinsä Isoon-Britanniaan. Tämä ei kuitenkaan sopinut talonpojille, jotka lakkoilivat ja kapinoivat. Viranomaiset tukahduttivat kapinat verisesti. Smetonan arvovalta oli kokenut kolauksen ja syyskuussa 1936 hän suostui järjestämään parlamenttivaalit, jotka olivat ensimmäiset vuoden 1926 vallankaappauksen jälkeen. Kansallista liittoa lukuun ottamatta kaikkien muiden puolueiden osallistuminen vaaleihin kiellettiin. Helmikuussa 1938 uuden perustuslain myötä Smetona sai vielä enemmän valtaa.

Saksan tehtyä Anschlussin Itävallassa, eri maiden poliittiset jännitteet kiristyivät. Maaliskuussa 1938 Puola antoi uhkavaatimuksen Liettualle, jossa se vaati diplomaattisuhteiden solmimista sodan uhalla. Sotilaallisesti heikko ja ilman kansainvälistä tukea Liettua joutui hyväksymään vaatimuksen. Liettuan ja Puolan suhteet tulivat päällisin puolin normaaleiksi. Maat tekivät muun muassa rautatie-, postinvaihto- ja muita sopimuksia. Saksan Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop antoi suullisen uhkavaatimuksen Liettualle, jossa Liettuaa vaadittiin luovuttamaan Klaipėdan alue Saksalle. Puolan vaatimuksen tavoin Liettualla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin myöntyä vaatimukseen. Liettuaan syntyi poliittinen sekasorto, jolloin Smetona joutui muodostamaan uuden hallituksen. Hallitukseen hyväksyttiin oppositiopuolueen jäseniä sitten vuoden 1926. Klaipėdan menetys oli Liettualle taloudellinen takaisku ja se joutui Saksan vaikutuspiiriin.

Toinen maailmansota (1939–1945)

Neuvostosotilaat saapuvat Liettuaan kesäkuussa 1940

Ensimmäinen Neuvostoliiton miehitys

Elokuussa 1939 Saksan ja Neuvostoliiton laatimassa Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaisessa etupiirijaossa Liettua kuului aluksi Saksan etupiiriin, mutta 28. syyskuuta 1939 tehdyssä lisäsopimuksessa se vaihdettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Muiden Baltian maiden ja Suomen tavoin Neuvostoliitto alkoi vaatia Liettualta lupaa rakentaa maan alueelle sotilastukikohtia. Puolan offensiivin jälkeen Puolan jaossa Neuvostoliitto luovutti Liettualle Vilnan alueen sillä ehdolla, että maa hyväksyi 20 000 puna-armeijan sotilaan tulon maahan.

Talvisodan loputtua Suomessa ja Saksan sotiessa Tanskaa, Norjaa ja Ranskaa vastaan, Neuvostoliitto lisäsi diplomaattista painostusta Liettuaa vastaan. Kesäkuun 15. päivänä 1940 Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov antoi Liettuan ulkoministeri Juozas Urbsysille uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin Neuvostoliitolle myötämielisen hallituksen muodostamista ja lupaa Puna-armeijalle tuoda maahan rajattomasti joukkoja. Molotov kovensi esittämäänsä uhkavaatimusta sanomalla Moskovaan saapuneelle Liettuan ulkoministerille: ”Teidän täytyy olla sen verran realisti, että ymmärrätte pienten valtioiden aikakauden olevan ohi.” Liettua, jonka alueella oli jo runsaasti neuvostosotilaita, joutui taipumaan vaatimukseen. Presidentti Antanas Smetona pakeni maasta 15 neuvostodivisioonan (150 000 sotilasta) ylitettyä maan rajan 15. kesäkuuta 1940. Tuona päivänä Liettuan katsotaan menettäneen itsenäisyytensä. Augustinas Voldemaras yritti paluuta valtaan, mutta hänet vangittiin ja kuljetettiin Neuvostoliittoon, jossa hänen kohtalonsa oli pitkään hämärän peitossa. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin selvisi, että hän menehtyi vankeudessa vuonna 1942.

Liettuan liittämistä Neuvostoliittoon tuli johtamaan varaulkoministeri Vladimir Dekanosov, jolla oli Moskovassa virallinen asema myös turvallisuuspalvelu NKGB:n ulkomaanosaston päällikkönä. Dekanosov muodosti ns. kansanhallituksena kutsutun nukkehallituksen, joka toimi täysin neuvostojohdon tahdon mukaisesti. Justas Paleckisista tuli Liettuan uusi presidentti Smetonan paettua maasta. Parlamentti Seimas lakkautettiin ja tilalle tuli Kansan Seimas. Uuden parlamentin ensimmäiset vaalit järjestettiin heinäkuussa 1940. Ehdokkaina oli ainoastaan kommunisteja. Virallisten tulosten mukaan äänestysprosentti oli yli 90. Parlamentti hyväksyi 21. heinäkuuta yksimielisesti maan muuttamisen sosialistiseksi neuvostotasavallaksi ja päätöksen hakea jäsenyyttä osaksi Neuvostoliittoa. Neuvostoliitto hyväksyi 3. elokuuta hakemuksen, jolloin Liettuasta tuli Liettuan sosialistinen neuvostotasavalta.

Heti Neuvostoliittoon liittymisen jälkeen Liettuassa aloitettiin uudistuksia: maat, yritykset ja pankit kansallistettiin, suurtilat jaettiin pienviljelijöille. Suurtilan kooksi määrättiin 30 hehtaaria ja pienemmätkin tilat saivat rangaistusluontoiset verot maksettavikseen. Kiinteistöt kansallistettiin ja ”porvarit” pakotettiin muuttamaan pois kodeistaan. Näin saatiin tilaa neuvostovirkailijoille, joita saapuikin muualta Neuvostoliitosta. Myös pienyrittäjille langetettiin vero, josta selviäminen oli mahdotonta.

Litin käyttö lakkautettiin. Neuvostoliiton ruplan vaihtokurssi oli liettualaisille epäedullinen. Yhdellä litillä sai 0,90 ruplaa, kun oikealla vaihtosuhteella se olisi ollut 5 ruplaa. Pankit kansallistettiin ja pankkitilit jäädytettiin. Kenellekään ei saanut jäädä haltuun enempää kuin 1 000 ruplan säästöt.

Uudistukset toivat monia ongelmia: kollektivisoinnin myötä maatalousverot nousivat, jolloin lukuisat maanviljelijät joutuivat konkurssiin, yritysten ja pankkien kansallistaminen aiheutti tavarapulan ja kaiken seurauksena seurasi elintason romahdus. Kaikki uskonnolliset, kulttuurilliset ja poliittiset järjestöt kiellettiin. Ainoat hyväksytyt järjestöt olivat Liettuan kommunistinen puolue ja pioneeriliike. 12 000 ”kansanvihollista” pidätettiin.

Kesäkuun karkotuksissa viranomaiset karkottivat 17 000 ihmistä, joista monet kuolivat epäinhimillisissä olosuhteissa. Liettuan SNT:n sisäasiainkomissaari Alexandras Guzevičius allekirjoitti asiakirjan, jossa lueteltiin 14 ihmisryhmää, jotka tuli karkottaa. Ryhmään kuuluivat muiden muassa neuvostovastaisten (sekä vasemmisto että oikeisto) puolueiden jäsenet, valtionvastaiset virkamiehet, kirkonmiehet, Punaisen ristin virkailijat sekä kaikki, joilla oli henkilökohtaisia yhteyksiä ulkomaille, kuten filatelistit. Ensimmäiset karkotukset toimeenpantiin 14.–18. kesäkuuta 1941. Miehet vietiin pakkotyöleireille, naiset ja lapset vietiin karkotuspaikkoihin. Myöhemmin Antanas Sniečkus, Liettuan kommunistisen puolueen pääsihteeri, pahoitteli, että Saksan hyökkäys kesällä 1941 esti riittävän tehokkaat karkotukset.

Saksalaismiehitys

Juutalaisia naisia Vilnassa heinäkuussa 1941 Saksan miehityksen aikana. Natsihallinnon vaatimuksesta jokaisen juutalaisen oli kannettava vaatemerkkiä.

Kaksi Liettuan juutalaista ja saksalainen sotilas kesäkuussa 1941.

22. kesäkuuta 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Saksalaiset kokivat Liettuan alueella vain vähän vastarintaa ja miehittivät sen nopeasti kokonaan. Vetäytyessään neuvostojoukot surmasivat liettualaisia poliittisia vankeja. Verisimpänä näistä pidetään Rainiain verilöylyä. Suurin osa liettualaisista piti saksalaisia vapauttajina ja uskoivat näiden palauttavan maalle autonomian tai itsenäisyyden. Liettuan kansallisrintama organisoi kansannousun kesäkuussa 1941, jolloin myös maa julistettiin itsenäiseksi, ja perustetun väliaikaisen hallituksen pääministeriksi tuli Juozas Ambrazevičius. Väliaikainen hallitus lakkautettiin 7. elokuuta, jolloin Saksa perusti Ostlandin valtakunnankomissariaatin hallitsemaan Baltian aluetta. Valtakunnankomissaarina toimi Hinrich Lohse. Vuonna 1940 perustettu ”Liettualainen aktivistirintama” (LAF) lähetti Adolf Hitlerille muistion, jossa he vetosivat saksalaisiin Liettuan kansallisten pyrkimysten tunnustamiseksi ja valtiollisen elämän palauttamiseksi. Vastaus oli tyly: liike kiellettiin ja johtajat vietiin Saksaan keskitysleireille. Lisäksi kiellettiin Liettuan fasistien puolue, Nationalistinen puolue (LNP), ja senkin johto vangittiin.

Lukuisat liettualaiset tekivät huomattavaa yhteistyötä saksalaisjoukkojen kanssa. Liettuan kansallisrintama muodosti vapaaehtoispoliisi Tautinio Darbo Apsaugos Batalionasin (TDA), joka osallistui lukuisiin holokaustiin liittyviin juutalaismurhiin. Toinen natsien johtamiin veritekoihin osallistunut oli Vilnassa toiminut Liettuan suojelupoliisi (Saugumo policija).

Holokaustin lisäksi saksalaiset kokosivat liettualaisia pakkotyöhön ja pakottivat nuoria miehiä ryhtymään sotilaiksi. Seurauksena oli vuonna 1943 perustettu Liettuan vapautuskomiteana tunnettu vastarintaliike. Sodan loppupuolella perustettiin Saksan sotilasjohdon alaisuudessa toiminut Liettuan alueelliset puolustusjoukot (LTDF), joiden tarkoituksena oli puolustaa Liettuaa lähestyviltä neuvostojoukoilta. Järjestö kuitenkin lakkautettiin toukokuussa 1944 saksalaisten yrittäessä ottaa se tiukempaan komentoon.

Liettualaiset eivät missään vaiheessa tehneet aseellista vastarintaa saksalaisia vastaan. Sen tekivät neuvostopartisaanit, jotka koostuivat venäläisistä, valkovenäläisistä ja juutalaisista. Partisaanit syyllistyivät lukuisiin hirmutekoihin (muun muassa Kaniūkain verilöyly) ja kokonaisten kylien ja kaupunkien tuhoamiseen. Itäisessä Liettuassa toimi myös Puolan vastarintaliike Armia Krajowa (AK), jonka tavoitteena oli liittää Vilna uudelleen Puolaan. Liike taisteli saksalaisjoukkojen lisäksi Liettuan poliisijoukkoja, alueellisia puolustusjoukkoja ja neuvostopartisaaneja vastaan.

Holokausti Liettuassa

Liettualainen synagoga tulessa kesäkuussa 1941

Pääartikkeli: Holokausti

Ennen holokaustia, Liettuassa asui arviolta 210 000 tai 250 000 juutalaista. Holokausti Liettuassa voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen: massateloituksiin (kesäkuu – joulukuu 1941), ghettoaikaan (1942 – maaliskuu 1943) ja lopulliseen ”puhdistukseen” (huhtikuu 1943 – heinäkuu 1944). Toisin kuin muilla Saksan miehittämillä alueilla, joissa teloitukset aloitettiin asteittain, Einsatzgruppen aloitti Liettuassa juutalaisten teloitukset heti sodan ensimmäisinä päivinä. Ponaryn verilöyly oli yksi verisimmistä Liettuan alueella toteutetuista juutalaisvainoista. Arviolta 80 % Liettuan juutalaisista oli saanut surmansa ennen vuotta 1942. Eloonjääneet 43 000 juutalaista keskitettiin ghettoihin ja pakotettiin pakkotyöhön. 21. kesäkuuta 1943 Heinrich Himmler määräsi Liettuan juutalaiset siirrettäväksi keskitysleireille.

Juutalaisten kansanmurha Liettuassa oli lopullisesti 95–97 %, mikä oli yksi suurimmista Euroopassa. Tämä johtui muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta liettualaisten tiiviistä yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Liettualaisten keskuudessa juutalaisia pidettiin yleisesti syyllisinä neuvostoajan kärsimyksistä, sillä lukuisat juutalaiset olivat toimineet kommunisteina. Kuitenkin eräät liettualaiset myös pelastivat oman henkensä uhalla juutalaisia keskitysleireiltä. Heistä tunnetuimpia lienevät entinen presidentti Kazys Grinius, joka yhdessä eräiden muiden poliitikkojen kanssa protestoi juutalaisten surmaamista vastaan, ja vilnalainen pappi Alfonsas Lipniûnas, joka vangittiin ja surmattiin Stutthofin keskitysleirillä puolustettuaan juutalaisia sekä sanoin että teoin.

Kesällä 1944 puna-armeija ylitti itäisen Liettuan rajat samaan aikaan kun Puolan vastarintaliike oli valloittanut Vilnan operaatio Ostra Bramassa. Tammikuussa 1945 Neuvostoliitto valloitti Klaipėdan. Neuvostoliitto miehitti Liettuan uudelleen Yhdysvaltain ja Ison-Britannian hiljaisella suostumuksella (Jaltan konferenssi ja Potsdamin sopimus). Liettuasta tuli uudelleen sosialistinen neuvostotasavalta.

Neuvostotasavallan aika (1944–1990)

Stalinin vainot ja vastarintaliike Neuvostoliitoa vastaan

Jonas Zemaitis-Vytautas, Liettuan metsäveljien komentaja, kuvattuna liettualaisessa postimerkissä vuodelta 2009.

Useiden liettualaisten pettymykseksi neuvostovalta palasi maahan elo–syyskuussa 1944. Liettuassa oli uskottu Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian vakuutteluja ja julistuksia pienten kansojen oikeuksista vapauteen.

Pyrkiessään palauttamaan maansa vapauden liettualaiset perustivat vastarintaliikkeen (niin sanotut metsäveljet), joka taisteli neuvostojärjestelmää vastaan. Vuonna 1944 Liettuan metsissä taisteli 30 000 partisaania neuvostojoukkoja vastaan. Kansan muistiin on jäänyt Kalniškésin metsän taistelu toukokuulta 1945, jolloin liettualaispartisaanit surmasivat 400 NKVD:n miestä. Erityistä urheutta taistelussa osoittivat kaksi naispartisaania. Partisaanit julistettiin ”kansanvihollisiksi” ja NKVD surmasi tutkimatta epäiltyjä ja poltti taloja ja kyliä maan tasalle. Liettuan kommunistit perustivat NKVD:n avuksi ”tuhoamispataljoonia” vuonna 1944. Seuraavana vuonna nimi muutettiin ”kansansuojelijoiksi”, mutta entinen nimi jäi kansalaisten mieliin. Eräs tunnetuimmista toiminnassa mukana olleista oli Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin juutalainen majuri Nachmanas Dušanskis, joka kidutti partisaaneja. Tiettävästi viimeinen Neuvostoliittoa vastaan taistellut liettualainen partisaani kuoli tulitaistelussa vuonna 1965.

NKVD asettui Vilnassa vanhaan piirioikeuden taloon ja aloitti neuvostovastaisten henkilöiden vainon. Syyskuusta 1944 huhtikuuhun 1947 rakennuksessa teloitettiin kaikkiaan 767 henkilöä. Vuosina 1944–1953 Liettuassa vangittiin yhteensä 186 000 henkilöä, joista 80 000 vietiin vankileireille. Lisäksi vangittiin 8 000 kansallissosialistien kanssa miehitysaikana yhteistoiminnassa ollutta.

Myös siviilihallintoa ryhdyttiin rakentamaan. Venäjän kommunistipuolueeseen perustettiin Liettuan erityistoimisto, jonka johtajaksi nimitettiin Mihail Suslov. Suslov oli Liettuan todellinen johtaja vuoteen 1946 asti ja hänen tehtävänään oli valvoa Mečislovas Gedvilasin johtamaa Liettuan SNT:n korkeinta neuvostoa. Hallinto ja virkamieskunta olivat paljolti venäläisten käsissä. Pelkästään vuonna 1947 muualta Neuvostoliitosta saapui maahan 12 300 virkailijaa.

Liettuan neuvostotasavallan perustamisen 10. vuosipäivää juhlistava postimerkki vuodelta 1950. Kuvassa Marytė Melnikaitė, natsien tappama nuori liettualainen neuvostopartisaani.

Maatalouden pakkokollektivointi päätettiin aloittaa Liettuassa vuonna 1948. Päätös oli tehty NKP:n keskuskomiteassa vuotta aikaisemmin ja Liettuan SNT:n ministerineuvosto hyväksyi sen. Tavoitteeseen aiottiin päästä muun muassa taloudellisella kiristyksellä ja joukkokarkotuksilla. Viljelijöiden veroja nostettiin ja vuonna 1948 ne veivät tuloista 75 %. Lisäksi nostettiin valtiolle polkuhintaan myytävän sadon osuutta.

Vuoteen 1954 mennessä oli kollektiiveihin saatu liittymään 94 % talonpojista. Tavoitteeseen oli päästy partisaanien nujertamisella, karkotuksilla, terrorilla ja taloudellisella kiristyksellä. Neuvostovalta esitti propagandassaan maatalouden kollektivoinnin suurena voittona ja saavutuksena. Maatalouden tuotanto oli kuitenkin laskenut. Kun vuoden 1939 laskennassa maitokarjaa oli 848 000 eläintä, oli tulos vuoden 1951 laskennassa 504 000 eläintä ja vuonna 1957 yhteensä 531 000 eläintä.

Vaikeina aikoina liettualaiset kääntyivät kirkon puoleen. Hallinto hyökkäsi kirkkoa vastaan sulkemalla pappisseminaareja, kieltämällä papeilta uskonnonopetuksen ja sairaalasielunhoidon ja asettamalla seurakunnille niin tuntuvat verot, että pappien palkkaukseen ei jäänyt varoja. Katolilaista kirjallisuutta ei saanut julkaista ennen vuotta 1956. Kirkonmiehiä käskettiin saarnoissaan tuomitsemaan partisaanit.

Kirkkoa käskettiin myöskin katkaisemaan suhteensa Vatikaaniin ja toimimaan ikään kuin valtion virastona. Piispa Kazimieris Paltarokisia painostettiin hylkäämään paavi ja ottamaan marxismi-leninismi pappisseminaarien opetusohjelmaan, mihin hän ei suostunut. Myös monet muut papiston edustajat kokivat kovia. Telšiain piispa Vincentas Borisevičius surmattiin Vilnan MkGB:n vankilassa ja arkkipiispa Mečislovas Reinys vangittiin kesällä 1947. Kuusi kuukautta kestäneiden kuulustelujen jälkeen hän sai kahdeksan vuoden tuomion ja kuoli Vladimirin vankilassa

Suojasää

Josif Stalin kuoli maaliskuussa 1953. Vähitellen alkoi ”suojasääksi” kutsuttu ajanjakso. Se näkyi muun muassa karkotettujen paluuna. Vuosien 1955–1956 aikana Liettuaan palasi 17 000 karkotettua. Liettuan SNT:n hallinto sääti lakeja, joilla rajoitettiin heidän oikeuttaan valita asuinpaikkansa.

Kremlin sisäisessä valtataistelussa Lavrenti Berija etsi itselleen tukea neuvostotasavalloista esittämällä alkuperäisväestön aseman vahvistamista venäläisten kustannuksella. Päätöslauselma hyväksyttiin toukokuussa 1953. Vaikka Berija hävisi kamppailun, säilyi päätöslauselma. Liettuassa tämä näkyi siinä, että muualta Neuvostoliitosta tulleista virkailijoista 3 000 kutsuttiin takaisin. Myös kommunistinen puolue alkoi liettualaistua läpi 1950-luvun. LKP:n jäsenistä oli liettualaisia vuonna 1964 60 prosenttia. Puolueen uusi liettualainen jäsenistö suhtautui kommunismiin käytännöllisemmin kuin sen vanha, puolueen maanalaisen kauden kokenut jäsenistö, jonka suhtautuminen liettualaiseen yhteiskuntaan oli ollut vihamielistä.

Nikita Hruštšov tuomitsi vuonna 1956 Stalinin ajan rikokset ja esitti ”sosialistisen laillisuuden” toteuttamista. Kansallisten tasavaltojen asema vahvistui, kun Neuvostoliiton oikeusministeriö lakkautettiin ja jokainen neuvostotasavalta perusti omansa. Oma lainsäädäntö tuli mahdolliseksi, tosin tiukoissa rajoissa.

Talouspolitiikassa päätösvaltaa siirrettiin alueelliselle tasolle. Liettua kuului läntiseen talousneuvostoon, jonka keskus oli Riiassa. Tasavallat saivat myös omaa päätösvaltaa. Liettuan oli täytettävä Moskovan asettamat tuotantotavoitteet, mutta se sai itse päättää, miten niihin päästiin. Maan vanhaa elintarvike-, huonekalu- ja tekstiiliteollisuutta laajennettiin. Kokonaan uutta oli kemianteollisuus. Ympäristöongelmat saivat alkunsa 1950-luvulla. Maataloudessa ryhdyttiin suosimaan kehittyneempiä sovhooseja kollektiivitilojen sijasta. Sovhoosit maksoivat parempaa palkkaa kuin kolhoosit. Tuottajahintoja korotettiin ja tilojen yksityispalstojen verotusta lievennettiin. Vuonna 1959 yksityispalstat käsittivät 5,8 % Liettuan maataloudesta, mutta ne tuottivat 80 % maan hedelmistä ja 72,4 % perunasta. 1960-luvun puolivälissä oli saavutettu sotaa edeltäneen ajan tuotantomäärät.

Suojasää ylsi myös kulttuurielämään. Kansallisen kulttuurin erityispiirteet saivat tietyn tunnustuksen. Liettuassa luotiin kansallisen tason tiede- ja taidepalkintoja. Jotkut sodan jälkeen vaienneet kirjailijat ryhtyivät uudelleen julkaisemaan tekstejään ja pannaan julistetun kansallistaiteilijan M. K. Čiurlionisin varastoon viedyt teokset palasivat jälleen esille museoihin. Unkarin kansannousu vuonna 1956 nosti toiveita myös Liettuassa. Opiskelijat pitivät Vilnassa ja Kaunasissa kynttilämielenosoituksen kokoontumalla kansallisten merkkimiesten haudoille. Liettuan kommunistijohto ryhtyi omiin puhdistuksiin ja vuosina 1957–1958 useita kulttuurihenkilöitä erotettiin viroistaan ”ideologisen valppauden puuttumisen tähden”.

Kirjallisuudessa astui esiin uusi sukupolvi, joka rikkoi sosialistisen realismin kaanonia. Mykolas Slukis rohkeni kuvata romaanissaan Portaat taivaaseen neuvostohallintoa vastaan taistelleita partisaaneja inhimillisinä ihmisinä. Myös kuvataide rikkoi rajoja luopumalla sosialistisesta realismista ja kokeilemalla jälleen lasimaalauksia, jotka oli kielletty niiden kirkollisten muistumien takia. Ilmapiiri alkoi kuitenkin kiristyä jälleen 1960-luvulla.

Pysähtyneisyyden aika

Leonid Brežnev aloitti pääsihteerinä ollessaan Baltian neuvostotasavaltojen venäläistämisen.

Ensimmäiset merkit kiristyvästä ilmapiiristä saatiin jo 1960-luvun alussa, jolloin käynnistettiin uusi kampanja, jossa painotettiin neuvostokansojen yhteisyyttä kansallisia erityispiirteitä vastaan. Leonid Brežnev nousi pääsihteeriksi vuonna 1964. Hän aloitti Neuvostoliitossa paluun talouden keskittämiseen. Samalla aloitettiin Baltian maiden venäläistämispolitiikka. Moskova määräsi 1970-luvulla, että tohtorinväitöskirjat on kirjoitettava yksinomaan venäjäksi. Lisäksi aloitettiin kaksikielisyysohjelma, jolla jo alakouluissa opetus annettiin sekä liettuaksi että venäjäksi. Lisäksi televisio vähensi liettuankielisten ohjelmien määrää.

Koulutettu väestö alkoi mukautua järjestelmään ja liettualaisten osuus puolueen jäsenistössä alkoi nousta. Noin 20 % jäsenistä oli vuonna 1975 jokin korkeamman asteen tutkinto. Syynä puolueeseen liittymiseen oli se, että jäsenyydellä saattoi edistää omaa uraansa valtarakenteessa tai luoda ammatillista uraa. Tämä johti tilanteeseen, missä julkisesti ylistettiin neuvostokommunismia ja yksityisesti, luotettujen kesken arvosteltiin järjestelmää kovalla kädellä. Oli myös idealisteja, jotka uskoivat, että työläisten asema kaipaa edelleen parantamista ja että puoluetta voi uudistaa sisältä päin edistäen samalla Liettuan asiaa. Mitään politiikkaa ei Liettuassa tehty, vaan noudatettiin Moskovan antamia ohjeita.

Pitkäaikaista paikallisjohtajaa Antanas Sniečkusta seurasi tämän kuoltua vuonna 1974 Petras Griškevičius, joka oli pitkän linjan kommunisti ja oli nuoruudessaan palvellut neuvostoarmeijan liettualaisessa 16. divisioonassa. Hän toteutti venäläistämispolitiikkaa ja oli loppuun asti lojaali Brežneville. Hänen aikanaan venäläisillä oli selkeä yliedustus Liettuan hallinnossa ja onkin huomattavaa että vasta vuonna 1988 puolueen keskuskomitean kokouksissa puhuttiin liettuaa. Muualta Neuvostoliitosta muutti 1970-luvulla keskimäärin 7 000 henkilöä vuosittain Liettuaan, kun se 1960-luvulla oli ollut keskimäärin 4 300 henkilöä.

Vastarintaliike

Vaikka Liettuassa alkoikin 1970-luvulla syntyä epäpoliittinen kulutusyhteiskunta, eli pinnan alla myös vastarinta järjestelmää kohtaan. Neuvostoliiton kasvavat talousvaikeudet 1970-luvulta eteenpäin hidastivat kulutusyhteiskunnan syntyä. Kansalaisoikeustoiminnan keskipisteenä olivat vainotut katoliset papit, jotka saivat tuekseen kolhoositalonpoikia ja työläisiä. Vuonna 1968 julistettiin Neuvostoliittoon laki, jonka mukaan kansalaisilla on oikeus esittää viranomaisille vetoomuksia. Liettuan katoliset esittivät vetoomuksen pappisseminaarien avaamisesta. Vuonna 1979 esitettiin vetoomus Klaipėdan uuden kirkon palauttamisesta uskoville. Vetoomuksen allekirjoitti kaikkiaan 148 149 kansalaista. Vuonna 1972 alkoi ilmestyä maanalainen, Liettuan katolisen kirkon kronikka, joka levisi lukijoille kirjoituskoneella tehdyillä kopioilla. Se käsitteli uskonnonvapaus- ja kansalaisoikeuskysymyksiä. Sen tekijät pitivät yhteyttä Moskovan toisinajattelijoihin, kuten Andrei Saharoviin.

Liettuan nuorisossa esiintyi liikehdintään 1960–1970-lukujen vaihteessa. Protestoidakseen miehitystä vastaan 19-vuotias Romas Kalanta teki polttoitsemurhan Kaunasissa. Kalantan hautajaisista tuli nuorison protesti järjestelmää vastaan. 3000 nuorta lauloi kiellettyä kansallislaulua, kantoi kiellettyä lippua ja kaatoi miilisiautoja. Mielenosoitukset kestivät useamman päivän ja lakkasivat vasta kun 7 000 miliisiä tukahdutti mellakan. Vain 500 nuorta pidätettiin ja suurin osa vapautettiin heti kun hiukset oli leikattu siistimmiksi. Kalantan marttyyrikuolema innosti muutamia hänen maanmiehiään samaan tekoon.

Vuoden 1977 perustuslakiuudistus johti Vilnassa mielenosoituksiin, koska uudessa perustuslaissa vahvistettiin Baltian maiden Neuvostoliittoon liittämisen laillisuus. Mielenosoituksilla haluttiin osoittaa, etteivät Liettuaa edustaneet Neuvostoliiton korkeimman neuvoston jäsenet ilmaisseet Liettuan kansan tahtoa äänestäessään uuden perustuslain vahvistamisen puolesta. Armeijan yksiköitä lähetettiin rauhoittamaan tilannetta, koska paikallinen miliisi ei yksin kyennyt hajottamaan mielenosoituksia.

Kamppailussa liettualaisten mielistä neuvostovalta ryhtyi monenlaisiin toimiin. Kirkollisille juhlille kehitettiin 1960–1970-luvuilla maallisia korvaajia. Pääsiäisen tilalle otettiin kevään juhla ja avioliittoon ryhdyttiin vihkimään loisteliaissa avioliittopalatseissa. Šiluvan Neitsyt Marian ilmestymispaikalle järjestettävää pyhiinvaellusta vaikeutettiin vuodesta toiseen muun muassa tiesuluilla ja vuonna 1979 paikkakunta asetettiin siellä väitetyn ”riehuvan kulkutaudin” vuoksi karanteeniin. Maan perinteinen puunveistotaide otettiin palvelemaan hallitsevaa ideologiaa. Kansantaiteilijoilta tilattiin vuosien 1941–1945 suuren isänmaallisen sodan muistomerkkejä. Lisäksi perustettiin valtion tukea saavia kansantanssiryhmiä ja liettualainen kommunistiveteraani V. Kapsuskas-Mickevičius nostettiin sankariksi. 1700-luvulla elänyttä pappisrunoilija Kristijonas Donelaitisia ylistettiin ja pidettiin lähes sosialistisen realismin varhaisena esitaistelijana.

Henkeä kohden laskettuna Liettuassa ilmestyi eniten toisinajattelijoiden samizdat-julkaisuja ja tapahtui eniten mielenosoituksia ja massatapahtumia koko Neuvostoliitossa. Vuosina 1965–1978 10,3 % mielenosoituksista tapahtui Liettuassa, vaikka Neuvostoliiton väestöstä liettualaisia oli vain 1,3 %. 1970–1980-lukujen mielipidevangeista 150 oli liettualaisia. Vuosina 1968–1970 oikeudessa tuomittiin 103 henkeä neuvostovastaisuuden takia ja KGB käsitteli hallinnossaan 375 henkilön tapaukset.

Kuuluisia liettualaisia toisinajattelijoita ovat olleet arkkipiispa Mecislovas Reinys, uskonnon opettamisesta lapsille syytetyt katoliset papit Antanas Seskevicius, Prosperas Bubnis ja Juozas Zdebskis, Liettuan katolisten maanalaisen Kronikan julkaisemisesta syytetyt Petras Plumpa-Pluira, Nijole Sadunaite, Povilas Petronis, Jonas Stasaitis, Juozas Grazys ja Virgilius Jaugelis sekä kulttuurialan edustajista kielitieteilijä Jonas Kazlauskas, teatterinjohtaja Jonas Jurasas, taidemaalari Vladislovas Zhilius, tietosanakirjan toimittaja Sarunas Zukauskas, runoilija Tomas Venclova, tekniikan tohtori Mindaugas Tamonis ja teatterityöntekijä Antanas Terleckas.

Perestroika ja tasavallan uudelleensynty

Liettuan neuvostotasavallan lippu vuosina 1953–1988

Ihmisiä mielenosoituksessa Molotovin-Ribbentropin sopimusta vastaan Joniškisissa vuonna 1989.

Sajudis-liikkeen perustamisen 20-vuotisjuhlapostimerkki vuodelta 2008.

Katso myös: Laulava vallankumous

Vuonna 1988 kaikki poliittinen, taloudellinen ja kulttuurillinen toiminta oli Liettuan kommunistisen puolueen hallinnassa. Liettualaiset, latvialaiset ja virolaiset vastustivat neuvostojärjestelmää muita neuvostokansoja enemmän ja tukivat Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikkaa (glasnost ja perestroika). Ronald Reagan vieraili Neuvostoliitossa toukokuussa vuonna 1988. Hän pääsi tapaamaan myös toisinajattelijoita, ja tavattujen joukossa olivat myös liettualaiset Nijole Sadunaitè ja Antanas Terleckas. Liettuan puoluelehti tuomitsi jyrkästi tapaamisen, mutta puoluelehden tuomio toi asian suuren yleisön tietoisuuteen. Se myös nosti toisinajattelijoiden arvostusta kansan keskuudessa.

Pian tapaamisen jälkeen alkoi Liettuan vapauden liiton julkinen toiminta. Heinäkuussa samana vuonna liitto esitti, että sen johtoon kuuluivat Sadunaitè ja Terlecas. Liitto asetti tavoitteekseen liettualaisten kansallisen tietoisuuden kohottamisen ja päämääräkseen Liettuan itsenäisyyden palauttamisen. Liitosta ei ollut joukkoliikkeeksi, mutta tulevina vuosina sillä oli tärkeä osa mielenosoitusten järjestäjänä. Se otti jo vuonna 1988 julkiseen keskusteluun esille stalinismin ajan rikokset, kuten maasta karkotukset.

Liettualaisen älymystön johdolla perustettiin vuonna 1988 uudistusliike Sąjūdis.Uuden kansanliikkeen syntyä edelsi kaksi merkittävää asiaa. Virossa oli jo perustettu kansanrintama (Eesti Rahvarinne), mutta Liettuan tiedotusvälineet eivät kertoneet asiasta mitään. Toukokuussa 1988 kaksi virolaista tutkijaa vieraili Liettuan tiedeakatemiassa ja kertoi tapahtuneesta, mikä innosti esimerkillään liettualaista älymystöä toimimaan samoin. Toisena tekijänä oli liettualaisten kommunistien salamyhkäinen menettely Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 19. konferenssin alla. Moskova oli vaatinut avointa toimintaa kunkin tasavallan puoluekokousedustajien valinnassa. Puolue ilmoitti edustajansa 28. toukokuuta 1988, jotka oli valittu puolueen salaisessa kokouksessa ehdokasasettelun ollessa virallisesti kesken. Liettuan edustajistossa oli vanhoillisilla selvä yliedustus. Tapaus aiheutti vastalauseryöpyn tiedeakatemiassa ja kesäkuun alussa järjestettiin suuri keskustelutilaisuus, johon saapui 500 edustajaa. Tilaisuudessa perustettiin Liettuan perestroikan aloiteryhmä,"Sajūdžio iniciatyvinè grupė" eli lyhyesti Sąjūdis.

Kansanliike alkoi muovailla toimintaohjelmaansa asettamalla yhteiskunnallisen komission. Neuvostoeliitin etuoikeudet haluttiin lakkauttaa, sosiaaliavun lisäämistä ja työläisten elintason parantamista kannatettiin ja viranomaiset haluttiin tekemistään päätöksistä vastuuseen. Sąjūdis asetti myös kulttuurikomission, joka vaati ohjelmassaan kulttuuriperinnön säilyttämistä, kulttuurimuistomerkkien säilyttämistä ja yhteyksien luomista ulkoliettualaisiin. Kansallisuussuhteiden komitea esitti liettuan korottamista viralliseksi kieleksi ja historian palauttamista kansalle julkistamalla merkittäviä asiakirjoja. Ehdotettiin myös hintareformia, siirtolaisuuden vähentämistä, kaupan kehittämistä ja ekologisesti kestävää luonnonvarojen käyttöä. Itsenäisyydestä ei puhuttu vielä tässä vaiheessa mitään.

28. syyskuuta 1988 Liettuan vapauden liitto järjesti mielenosoituksen Neuvostoliiton-Saksan toisen sopimuksen vuosipäivänä. Kyseisessä sopimuksessa Liettua oli luovutettu Neuvostoliiton etupiiriin. Liitto etsi yhteenottoa viranomaisten kanssa ja sai haluamansa. Korkein puoluejohto oli kutsunut mielenosoitusta tukahduttamaan 800 miestä, joihin kuului myös Neuvostoliiton sisäministeriön erikoisjoukkoja Minskistä. Miliisien ja mielenosoittajien välille puhkesi yhteenottoja, jotka kestivät seuraavaan yöhön.

Seuraavana päivänä tilanteeseen heräsi myös Sąjūdis. Se järjesti yhdessä Vapauden liiton kanssa mielenosoituksen, missä tuomittiin turvallisuusviranomaisten käyttämä väkivalta. Lokakuun neljäntenä päivänä kommunistisen puolueen keskuskomitea kutsui Sąjūdisin neuvotteluihin. Liennyttääkseen jännitystä kommunistipuolue teki myönnytyksiä: se otti käyttöön tasavallan aikaisen trikolorin, asetti liettuan viralliseksi kieleksi ja tapasi kardinaali Sladkevičiusin keskustellakseen katolisen kirkon ongelmista.Viranomaiset ja Sąjūdis teettivät yhdessä tutkimuksen mielenosoituksen yhteydessä olleista väkivaltaisuuksista. Puoluejohtaja Songaila todettiin syypääksi ja hän erosi, sillä Moskova veti häneltä tukensa. Hänen tilalleen astui Algirdas Brazauskas Myös Sąjūdis järjestäytyi. Se piti edustajainkokouksen, jota kutsuttiin nimellä "Vilnan toinen suuri seimas". Kokouksessa valittiin puheenjohtajaksi Vytautas Landsbergis.

Vastavetona Liettuan kansallismieliselle liikehdinnälle joukko venäläisiä perusti vuonna 1988 Yhtenäisyys-liikkeen (Jedinstvo). Se vastusti liettuan kielen virallistamista. Järjestö sai aikaan joitain mielenosoituksia, mutta maan puolalaisvähemmistö ja venäläinen kulttuuriyhdistys eivät tukeneet sitä. Liike kuihtui seuraavana vuonna.

Vuonna 1989 tapahtumat etenivät nopeasti. Tammikuussa Sąjūdis voitti murskaavasti Liettuan korkeimman neuvoston täytevaalit. Tasavallan itsenäisyyspäivää vietettiin näyttävästi 16. helmikuuta. Pääsiäisenä pidettiin yleisliittolaisen edustajakokouksen vaalit ja Sąjūdis esitti ohjelmassaan täysin avoimesti täyden itsenäisyyden palauttamista. Algirdas Brazauskas hermostui ja esitti Sąjūdisin toiminnan rajoittamista. Vaalitaktisesti Sąjūdis asetti vastaehdokkaan kommunisteille kaikissa muissa piireissä paitsi Brazauskasin ja toisen sihteerin Beriozovin vaalipiireihin. Barazauskas ja Beriosov olivat ainoat ensimmäisellä kierroksella läpi menneet kommunistiehdokkaat. Vaalitappion jälkeen kommunistit suostuivat neuvotteluihin Sąjūdisin kanssa.

23. elokuuta 1989, kun Molotov–Ribbentrop-sopimuksesta oli tullut kuluneeksi 50 vuotta, liettualaiset, latvialaiset ja virolaiset muodostivat 600 kilometriä pitkän ihmisketjun protestiksi.

Sąjūdisin vaikutuksesta Liettuan neuvostotasavallan korkein neuvosto kumosi vuoden 1940 päätöksen olla osa Neuvostoliittoa, hyväksyi monipuoluejärjestelmän 7. joulukuuta ja kansallislaulun. Merkittävä osa Liettuan kommunistisen puolueen jäsenistöstä kannatti Sąjūdista. 19.–20. 1989^selvennä Liettuan kommunistinen puolue päätti Brazauskasin johdolla pitämässään 20. edustajainkokouksessa julistautua itsenäiseksi Neuvostoliitosta. Puolueesta tuli myöhemmin Liettuan demokraattinen työväenpuolue.

Liettuan tasavalta (1990–)

Baltian ihmisketjua Liettuassa

Mielenosoitus Neuvostoliiton pääsihteeri Mihail Gorbatšovia vastaan Šiauliaissa vuonna 1990.

Taistelu itsenäisyydestä (1990–1991)

Vuonna 1990 Sąjūdis voitti Liettuan korkeimman neuvoston vaalit. 11. maaliskuuta 1990 korkein neuvosto julisti Liettuan itsenäiseksi ensimmäisenä Neuvostoliiton alueena. Korkein neuvosto myös nimitti valtion uudet johtajat ja laati väliaikaisen perustuslain. Tuona päivänä katsotaan Liettuan neuvostotasavallan lakanneen olemasta. Vytautas Landsbergisista tuli valtion päämies ja Kazimira Prunskienėsta ministerikabinetin puheenjohtaja.

15. maaliskuuta Neuvostoliitto asetti poliittisia ja taloudellisia pakotteita Liettuaa vastaan. Puna-armeija miehitti muutamia Vilnan tärkeitä julkisia rakennuksia. Lisäksi panssarivaunuja määrättiin partioimaan kaduille. Liettualaiset hallituksen kannustamana protestoivat Neuvostoliiton toimia väkivallattomasti.

10. tammikuuta 1991 Neuvostoliiton viranomaiset yrittivät tukahduttaa Liettuan hallitusta tukemalla liettualaisista kommunisteista koostuvaa Kansallista pelastuskomiteaa. Kolme päivää myöhemmin ns. tammikuun tapahtumissa Puna-armeija otti väkivalloin haltuunsa Vilnan televisiotornin. Valtauksessa sai surmansa 14 aseetonta liettualaista mielenosoittajaa ja 700 haavoittui. Kansallinen pelastuskomitea julisti Liettuan hallituksen lakkautetuksi, vaikka korkeimman neuvoston ja hallituksen päärakennuksia ei koskaan vallattu. Neuvostoliitto epäonnistui itsenäisyysliikkeen murskaamisessa, kun televisiotornin verilöyly tuli ulkomaiden tietoisuuteen. Liettuan hallitus sai jatkaa toimintaansa.

9. helmikuuta järjestetyssä kansanäänestyksessä yli 90 % äänestäneistä (äänestysaktiivisuus 76 % äänioikeutetuista) äänesti itsenäisen Liettuan puolesta.

Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen aikana neuvostojoukot ottivat haltuun lukuisia tärkeitä rakennuksia Vilnassa. Vallankaappauksen epäonnistuttua sotilaat palasivat takaisin kasarmeihinsa. Liettuan hallitus kielsi kommunistisen puolueen toiminnan ja määräsi sen omaisuuden takavarikointiin. Ensimmäisenä Liettuan itsenäisyyden tunnusti Islanti ja lopulta Venäjä tunnusti itsenäisyyden syyskuussa 1991 useita kuukausia kansanäänestyksen jälkeen.

Uuden valtion rakentaminen

Kuten monissa muissakin entisen Neuvostoliiton maissa, myös Liettuassa uudistusliike Sąjūdis menetti kannatustansa. Ihmiset odottivat pääsevänsä nopeasti kapitalistiseen järjestelmään, mikä oli mahdotonta. Markkinatalouteen siirtyessä työttömyys kasvoi voimakkaasti. Liettuan demokraattisesta työväenpuolueesta tuli Sąjūdisin vastaehdokas vuoden 1992 parlamenttivaaleissa. Sąjūdis koki vaaleissa tappion työväenpuolueen saadessa Seimasiin enemmistön. Työväenpuolueella ei kuitenkaan ollut tarpeeksi valtaa muuttaa perustuslakia. Vasemmisto koki kuitenkin tappion seuraavissa vaaleissa vuonna 1996, joissa oikeistolainen Kotimaan liitto sai vaalivoiton. Hitaasti merkitystään menettänyt Sąjūdis muuttui puolueesta julkiseksi organisaatioksi.

Uudelleen itsenäistyneen Liettuan historian alkuvaiheen näkyvimpiä poliitikkoja oli Vytautas Landsbergis, joka johti Sajudis-liikettä ja toimi Liettuan itsenäiseksi vuonna 1990 julistaneen parlamentin puhemiehenä. Toinen itsenäisyyden alkuvaiheen keskeinen poliittinen vaikuttaja oli Algirdas Brazauskas, joka johti vuoden 1992 vaaleissa Sajudiksen voittanutta kommunistipuolueen seuraajaa Demokraattista työväenpuoluetta. Brazauskas oli Liettuan presidentti vuosina 1993–1998 ja pääministeri 2000-luvun alussa.

Yksityistäminen

Markkinatalouteen siirtymiseksi valtion omistamat yritykset ja ihmisille vuokratut asunnot yksityistettiin. Koska ihmisillä ei ollut rahaa, hallitus jakoi tositteita, joilla voitiin yksityistää esimerkiksi kiinteistö. Yhtiöiden yksityistäminen järjestettiin huutokaupoissa. Toisin kuin Venäjällä, Liettuassa yksityistäminen ei luonut pientä muuta väestöä rikkaampaa ryhmää. Tämä johtui mahdollisesti siitä, että yksityistäminen aloitettiin pienistä yrityksistä kuin suurista. Yksityistämiseen liittyi myös ongelmia. Monet yritykset jotka olivat menestyneet Neuvostoliiton sisämarkkinoilla, menettivät asiakkaansa.

Puolustuspolitiikka

Vaikka Liettuasta tuli itsenäinen valtio, pysyi valtion alueella kuitenkin merkittävä määrä Venäjän armeijan sotilaita. Venäläisten joukkojen kotiutus Venäjälle oli yksi 1990-luvun Liettuan ulkopolitiikan päätavoitteista. Liettua ja Venäjä allekirjoittivat 8. syyskuuta 1992 sopimuksen, jossa sovittiin venäläisten joukkojen lähtevän maasta 31. elokuuta 1993 mennessä, mikä myös toteutui.

Ensimmäinen uuden tasavallan sotilaallinen järjestö oli Liettuan vapaaehtoisjoukot, jotka perustettiin pian itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Myöhemmin muodostettiin Liettuan puolustusvoimat, joiden sotilashaaroiksi tulivat maavoimat, merivoimat, ilmavoimat ja vapaaehtoisjoukot. Liettuan erikoisjoukot aloittivat toimintansa virallisesti vuonna 2008.

Kansallisen valuutan luominen ja integroituminen länteen

5 litin kolikko vuodelta 1997.

Itsenäisyyden jälkeen Liettuan uudeksi valuutaksi haluttiin jo sotien välisenä aikana käytössä ollut liti. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut nopeasti ja Venäjän ruplan jälkeen väliaikaiseksi valuutaksi otettiin talonas (kutsuttiin myös nimellä Vagnorkė ja Vagnorėlis pääministeri Gediminas Vagnoriusin mukaan). Talonas oli kuitenkin hyvin yksinkertaisesti luotu, joten sitä väärennettiin helposti ja inflaatio kasvoi. Liti otettiin uudelleen käyttöön kesäkuussa 1993.

Ignalinan ydinvoimala suljettiin vuoden 2009 lopulla

Liettua on ollut Euroopan unionin ja NATOn jäsen vuodesta 2004.

Lokakuussa 2004 Liettua liittyi Euroopan unionin ja Naton jäseneksi. Yksi suurimmista ehdoista Liettuan EU-jäsenyydelle oli, että maan täytyi luvata sulkea neuvostoteknologiaa ja Tšernobylin onnettomuustyyppiä edustava Ignalinan ydinvoimala. Voimala suljettiin lopullisesti 31. joulukuuta 2009. Liettua aikoo rakentaa alueelle uuden ydinvoimalan.

Naton jäsenenä Liettua osallistuu kriisinhallintaoperaatioihin Afganistanissa (ISAF), Kosovossa ja Bosnia ja Hertsegovinassa.

Valdas Adamkus toimi Liettuan presidenttinä vuosina 1998–2003 sekä 2004–2009.

12. heinäkuuta 2009 Dalia Grybauskaitėsta tuli maan uusi presidentti Valdas Adamkusin jälkeen. Grybauskaitė on maan ensimmäinen naispresidentti.

Liettuan parlamenttivaaleissa lokakuussa 2016 keskustalainen maalaisten ja vihreiden liitto LPGU saavutti yllätysvoiton parlamenttivaalien toisella kierroksella. Liittoumasta tuli Liettuan suurin puolue. LPGU sai 56 paikkaa maan 141-paikkaisessa parlamentissa. Liittouma nousi lähes tyhjästä valtapuolueeksi. LPGU:lla oli edellisessä parlamentissa vain yksi edustaja. Konservatiivinen Kotimaan liitto eli kristillisdemokraatit saavat tulevaan parlamenttiin 30 edustajaa. Liettuan pääministeri Algirdas Butkevičiusin johtama maata hallinnut sosiaalidemokraatit kärsi tappion. Puolue sai vain 17 paikkaa.

Liettuan pääministerinä on ollut vuoden 2016 vaalien jälkeen Talonpoikien ja vihreiden liittoa edustava Saulius Skvernelis, jonka hallituksessa oli alkuun sosiaalidemokraatit sekä Talonpoikien ja vihreiden liitto. Myöhemmin laajennettuun enemmistöhallitukseen tulivat mukaan myös oikeistolainen Laki ja oikeus, puolalaisten keskustaoikeistolainen puolue sekä kristillisdemokraatit.

Toukokuussa 2019 Liettuan presidentinvaalit voitti puolueisiin sitoutumaton, pankkimaailmassa uransa tehnyt ekonomisti Gitanas Nauseda, josta tuli Liettuan kuudes presidentti.

Lähteet

• Kallio, Aulis: Liettuan historia. Jagellonica-kulttuuriyhdistys,Tampere, Tampereen yliopistopaino- Juvenes Print Oy, 2009 ISBN 978-951-98665-3-6
• History of Lithuania (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Histories of nations: Lithuania (englanniksi)