Vastavuoroinen altruismi
Vastavuoroinen altruismi (resiprookkinen altruismi) on altruismia, jonka vaikuttimena on saada vastavuoroisesti altruismia toiselta yksilöltä auttamalla ensin tätä.[1] Vastavuoroisen altruismin esitti terminä Robert Trivers artikkelissaan Evolution of Reciprocal Altruism vuonna 1971. Trivers ei määritellyt ryhmän yhteiseen hyötyyn johtavaa toimintaa, kuten yhteisiä saalistusretkiä, vastavuoroiseksi altruismiksi. Hän asetti vastavuoroiselle altruismille ainakin kolme ehtoa: toiminnan pitää auttaa saajaa, mutta aiheuttaa jonkinlaisia kustannuksia antajalle; vastapalveluksen täytyy toteutua vasta viiveellä ja sen toteutumisessa pitää olla epävarmuutta. Vastavuoroinen altruismi vaatii yksilöltä täten muun muassa muistia, pysyviä suhteita ja vakautta.[2] Alun perin Trivers loi vastavuoroisen altruismin käsitteen evoluutiobiologisen tutkimuksen käyttöön, mutta sitä myöhemmin on sovellettu myös yhteiskuntatieteisiin.[3]
Vastavuoroinen altruismi ei ole pyyteetöntä altruismia, joten voidaan esittää kysymys, onko se todellista altruismia ollenkaan, vai pelkästään verhottua itsekkyyttä.[4]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vastavuoroisen altruismin teorian kehitti alun perin Robert Trivers tarkoituksenaan kehittää teoria kuvaamaan tapauksia, joissa esiintyy altruismia sellaisten eliöiden kesken, jotka eivät ole toisilleen sukua tai kuuluvat jopa eri lajeihin. Tällaisissa tapauksissa sukulaisvalinta ei nimittäin pysty selittämään altruismia. Triversin ajatus oli, että eliölle voi olla edullista auttaa toista, jos on odotettavissa vastapalvelus tulevaisuudessa. Jos auttamisen aiheuttama haitta eliölle on pienempi kuin vastapalveluksen aiheuttama hyöty kerrottuna sen tapahtumisen todennäköisyydellä, on teosta eliölle loppujen lopuksi hyötyä ja prosessi voi tällöin kehittyä evoluutiossa. Trivers nimesi kyseisen evolutiivisen prosessin vastavuoroiseksi altruismiksi (engl. reciprocal altruism).[5]
Vaatimukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vastavuoroinen altruismi ei vaadi toimiakseen, että siihen osallistuvat eliöt olisivat sukua toisilleen tai edes saman lajin edustajia. Prosessi vaatii kuitenkin, että yksilöiden on vuorovaikutettava keskenään useamman kerran ja että niillä on kyky tunnistaa ne yksilöt, joiden kanssa ne ovat vaikuttaneet. Jos yksilöt tapaavat vain kerran elinaikaan, ei voi tietenkään olla mahdollisuutta palveluksen takaisinmaksuun. Eliöiden pitää myös kyetä tunnistamaan huijarit, jotka eivät oikeasti auta toisia, jolloin ne voivat kieltäytyä auttamasta tätä. Tällöin huijaavat yksilöt haittaavat itseään, koska jäävät avun ulkopuolelle.[5] Filosofi ja sosiologi Edvard Westermarckin mukaan eliöiden kyvykkyys solmia ystävyyssuhteita on vastavuoroisen altruismin vaatimus. Tästä näkökulmasta ystävyys on korvaustunne, joka mahdollistaa etujen hankkimisen ja suuttumus korvaustunne, jolla suojaudutaan vaaratilanteilta.[6] Muita vastavuoroisen altruismin kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa yksilöiden eliniän pituus, elinpiirin laajuus, riippuvuus muista yksilöistä, riippuvuus vanhemmista, hierarkkisuus ja yhteistyö taisteluissa. Näistä korkea elinikä, suuri riippuvuus vanhemmista ja muista yksilöistä ja yhteistyö taisteluissa auttavat vastavuoroisen altruismin prosesseja syntymään. Suuri elinpiiri taas vähentää kohtaamisia samojen yksilöiden kanssa ja dominanssihierarkia vähentävät vastavuoroisuutta. Kaikkein tärkeimmät tekijät vastavuoroisen altruismin synnyssä ovat kuitenkin se, kuinka usein yksilöt kohtaavat ja kuinka symmetrisiä kohtaamiset ovat. Nämä tekijät ovat useimmiten vielä kaikkein vaikeimmin ennustettavissa olevat.[7]
Vastavuoroisuuden lajeja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Vastavuoroisuus
Italialainen Luigino Bruni jakaa vastavuoroisuuden kolmeen eri lajiin. Varovainen vastavuoroisuus on osapuolille riskitön ja järkevä yhteistyömuoto. Se on mahdollista sopimuksellisissa tiloissa eli perustuu osapuolten sopimukseen tehdä yhteistyötä. Rohkeaan vastavuoroisuuteen liittyvät sellaiset piirteet kuin tasavertaisuus, vapaus, valikoivuus, ehdollisuus ja toistuvuus. Kolmas laji on vastikkeeton vastavuoroisuus. Tässä yksilön vaikuttimena ei ole minkäänlainen vastapalvelus, vaan sisäinen palkkio, kuten mielihyvä teosta. Juuri vastikkeeton vastavuoroisuus on yhteiskuntien kannalta tärkeä laji, koska se takaa yhteistyön synnyn myös ympäristöissä, joissa vastavuoroisuuden dynamiikka on heikkoa. Pelkkä vastikkeeton vastavuoroisuuskaan ei ole yhteiskunnalle hyvästä, vaan se tarvitsee myös kahta muuta lajia, jotta yhteistyön mahdollisuus säilyisi itsekkäiden yksilöidenkin eläessä yhteiskunnan osana.[8]
Esimerkkejä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka prosessia on tutkittu teoreettisesti paljon, selviä käytännön esimerkkejä ei eläinten parista tunneta kovinkaan runsaasti.[9] Tämä johtuu luultavasti siitä, että vastavuoroisen altruismin kehittymiselle vaadittavat ehdot useista kohtaamisista ja yksilöiden tunnistamisesta eivät ole erityisen yleisiä. Yksi esimerkki prosessista on veren jakaminen vampyyrilepakoiden kesken. Vampyyrilepakot käyttävät ravinnokseen verta, eivätkä selviä useampaa vuorokautta ilman ravintoa. Jos lepakko jää yöllä ravinnotta, se on vaarassa kuolla. On todettu, että lepakot ruokkivat toisia ryhmän jäseniä antaen ravinnotta jääneille osuuden verestään pelastaen nämä nääntymiseltä. Verta luovuttava lepakko kärsii itse hieman prosessissa, mutta voi odottaa saavansa itse jatkossa samankaltaisen palveluksen. Vampyyrilepakot elävät pienissä ryhmissä ja vaikuttavat toistensa kanssa pitkiä ajanjaksoja, joten vaatimukset vastavuoroisen altruismin synnylle täyttyvät.[5]
Yksi esimerkki lajienvälisestä altruismista on koralliriuttojen luona elävien isojen kalojen ja näille ”puhdistajakaloina” toimivien pienimpien kalojen välinen suhde. Puhdistajakalat poistavat loisia isompien kalojen suusta ja kiduksista. Suhde on mutualistinen: pienempi kala saa ravintoa ja isompi puhdistautuu. On kuitenkin huomattu, että isommat kalat voivat joskus käyttäytyä altruistisesti pienempiä kohtaan. Jos isompi kala kohtaa saalistajan, se odottaa pienemmän kalan poistuvan suustaan, eikä nielaise kalaa ja pakene heti. Käyttäytyminen voidaan selittää sillä, että pienempi kala palaa usein isomman luokse uudestaan, jolloin isommalle kalallekin on hyödyksi huolehtia pienemmän hyvinvoinnista. Vaikka odottaminen lisääkin isomman kalan riskiä loukkaantua, sille voi olla kannattavampaa ottaa riski ja mahdollisuus tulevista puhdistuksista.[5]
Vastavuoroinen altruismi ja ihminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yleistä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vastavuoroinen altruismi esiintyy ihmisyhteisöissä monenlaisissa konteksteissa ja kaikissa tunnetuissa kulttuureissa. Ihmisillä esimerkkejä vastavuoroisesta altruismista ovat muun muassa saalistamisessa, vaaratilanteissa ja taistelemisessa auttaminen, sairaiden, loukkaantuneiden, hyvin nuorten sekä hyvin vanhojen yksilöiden auttaminen sekä ruoan, työkalujen ja tiedon jakaminen.[10]
Pleistoseenin ja luultavasti jo hieman aiemmin ihmisen olosuhteet mahdollistivat vastavuoroisen altruismin synnyn vaativat olosuhteet: Ihmisen elinikä oli pitkä, he asuivat pienissä, pysyvissä ja vakaissa yhteisöissä ja yksilöt olivat suuresti riippuvaisia toisistaan. Myös yhteisöjen hierarkkisuus oli vähenemään päin.[10]
Ihmisen käyttäytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ihmisen altruistinen järjestelmä on monimutkainen. Usein huijaaminen[11] on edullisempaa kuin vastavuoroisesti toimiminen. Systeemi suosii hienompia tapoja huijata ja siten myös taitoa huomata huijaaminen. Tällainen kehitys johtaa monimutkaisiin psykologisiin järjestelmiin, joissa jokaisen yksilön pitää osata arvioida niin itseään kuin muitakin.[12]
Taipumus auttaa toisia ja muodostaa ystävyyssuhteita on edullista yhteisöissä, joissa on altruistisia yksilöitä. Valinta suosii systeemejä, joissa altruistit auttavat yksilöitä, joilla on myös samanlaisia ominaisuuksia. Yksilöt ovat altruistisempia ystäviään kohtaan kuin sellaisia yksilöitä kohtaan, joihin heillä ei ole erityistä suhdetta. Yksilön houkuttavuus ystävänä onkin verrannollinen tämän altruistisuuteen ja altruistisimpia ollaan juuri ystäviä ja kaikista altruistisimpia yksilöitä kohtaan.[12]
Kun yksilö on luonut vahvoja positiivisia suhteita toisiin yksilöihin, se altistuu myös huijaamiselle. Altruisteilla pitää olla siis toimintatapa, kun he kohtaavat huijareita. Tätä kutsutaan moraaliseksi suuttumukseksi. Moraalisen suuttumuksen tarkoitus on estää huijaavien yksilöiden toiminta esimerkiksi sulkemalla heidät pois altruististen tekojen saamisesta tai jopa vahingoittamalla heitä suoraan. Huijaamista esiintyy myös hienostuneempana, jolloin huijaaja ei suoraan jätä altruistista tekoa palauttamatta, vaan tekee sen esimerkiksi hieman pienemmässä mittakaavassa kuluttaen näin vähemmän omia resurssejaan. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa tarvitaan taitoa huomata pienetkin huijaukset, ja tilanne voi esimerkiksi suosia yksilöitä, jotka ovat epäileväisiä sellaisia yksilöitä kohtaan, jotka eivät ole altruistisia vain läheisiään kohtaan.[13]
Kaiken kaikkiaan vangin dilemman ja vastavuoroisen altruismin tärkeys ihmisen evoluutiossa on johtanut hyvin monimutkaisen järjestelmän syntyyn. Esimerkiksi kun moraalinen suuttumus on valikoitunut huijaamista vastaan, valinta suosii taas valheellista suuttumusta uutena tapana huijata. Tätä ja edellistä voidaan taas kompensoida vahtimalla muita huijaamasta ja suuttumasta tai omaa huijaamista voi suojella muiden huijaamisen avulla. Järjestelmä saavuttaa nopeasti hyvinkin suuret psykologiset ja kognitiiviset mitat.[14]
Yhteiskunta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskalaisen sosiologin Marcel Maussin tutkimusten perusteella jonkinlainen vastavuoroisuus on osa kaikkia ihmisyhteisöjä. Mauss kyseenalaisti vanhat käsitykset siitä, että kaupankäynti olisi kehittynyt vaihtokaupasta myymiseen ja käteisestä rahasta luotonantoon. Hänen mukaansa jo arkaaiset lahjajärjestelmät olivat luotollisia ja vastavuoroisia ja osoitti vaihtokauppakäytännön syntyneen vasta tämän valmiin järjestelmän päälle.[15]
Vastavuoroisen altruismin on katsottu liittyvän monella tavoin yhteiskuntaan ja hyvinvointivaltioon. Seppo Heikkilän mukaan hyvinvointivaltio ilmentää ihmisten taipumusta vastavuoroiseen altruismiin sekä toimii vastavuoroisuuden periaatteella, joka intressinäkökulman rinnalla selittää, miksi ihmiset sitoutuvat yhteiskunnan järjestelmän ylläpitoon. Hyvinvointivaltioissa, kuten kaikissa yhteiskunnissakin, on altruistisia ja vastavuoroisia elementtejä, kuten köyhimpien auttaminen. Tällaiseen kansalaisten auttamiseen sisältyy aina odotus kokonaishyödystä yhteiskunnalle.[16]
Matt Ridleyn tulkinnan mukaan hyvinvointivaltion voidaan sanovan rakentuvan sellaisen yhteiskuntasopimuksen varaan, joka sitoo eri ihmisryhmien etunäkökohdat yhteen. Yksilöt ja ryhmät eivät niinkään toimi edistääkseen yhteiskunnan hyvää, vaan käyttääkseen yhteiskuntaan omaksi hyväkseen. Tämä mekanismi ei toimi siis siksi, että se olisi oikein, vaan siksi, että se on hyödyllinen.[17]
Peliteoria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vastavuoroinen altruismi liittyy läheisesti peliteoriaan ja erityisesti vangin dilemmaan. Vangin dilemmassa molemmat vuorovaikutuksessa olevat hyötyvät yhteensä eniten, jos käyttäytyvät yhteistyöhakuisesti, mutta huijaamalla yksilö saa hyödyn itselleen vahingoittaen toista. Huonoimmassa tapauksessa molemmat huijaavat ja kärsivät vähän. Hyväntahtoinen silmä silmästä -strategia on todettu muun muassa tietokoneanalyysillä menestyvimmäksi yleisesti. Strategiassa yksilö toimii ensin yhteistyöhakuisesti, mutta vastaa vastapelurin pettämiseen petoksella ja yhteistyöhön yhteistyöllä. Tämä vastaa vastavuoroista altruismia ja tuloksien on katsottu tukevan teoriaa vastavuoroisen altruismin kehittymisestä ja osoittavan, kuinka useammat kohtaamiset yksilöiden välillä voivat johtaa sellaiseen evoluutioon, johon yksittäisen kohtaamiset eivät voisi johtaa.[5]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Dawkins, Richard: The Selfish Gene. (30th Anniversary edition) Oxford: Oxford University Press, 2006. 0-19-929115-2 (englanniksi)
- Hammerstein, Peter: Why is reciprocal altruism so rare in social animals? Teoksessa Hammerstein, Peter (toim.): Genetic and cultural evolution of cooperation. Cambridge: MIT Press, 2003. ISBN 9780262083263 Teos Google Booksissa. (englanniksi)
- Heikkilä, Seppo: Altruismi, vastavuoroisuus ja hyvinvointivaltio. (Pro gradu -tutkielma) Kuopio: Kuopion yliopisto, Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Sosiaalipolitiikan ja sosiaalipsykologian laitos, 2009. Verkkoversio (PDF) (viitattu 17.3.2010).
- Mauss, Marcel: Lahja: Vaihdannan muodot ja periaatteet arkaaisissa yhteiskunnissa. ((Essai sur le don, 1923–1924.) Ranskan ja englannin kielistä suomentaneet Jouko Nurmiainen ja Jyrki Hakapää. Paradeigma-sarja. Tutkijaliiton julkaisusarja 94) Helsinki: Tutkijaliitto, 1999 (3. painos 2006). ISBN 952-5169-10-3
- Okasha, Samir: Biological Altruism Stanford Encyclopedia of Philosophy. 2008. Stanford, California: Stanford University. Viitattu 29.12.2009. (englanniksi)
- Rautio, Pertti: Sosiaalisen ja biologisen suhde moraalisessa käyttäytymisessä (PDF) uku.fi. Arkistoitu 2.1.2007. Viitattu 24.7.2009. Teoksessa Eskola, Jari ym. (toim.): Uudet dilemmat ja sosiaalipsykologia. Kuopio: Kuopion yliopisto, 2003. ISBN 951-781-466-6
- Reciprocal Altruism Altruists International. Arkistoitu 7.4.2010. Viitattu 20.3.2010. (englanniksi)
- Ridley, Matt: Jalouden alkuperä: Epäitsekkyyden ja yhteistyön biologiaa. ((The origins of virtue: Human instincts and the evolution of cooperation, 1997.) Suomentanut Osmo Saarinen) Helsinki: Art House, 1999. ISBN 951-884-233-7
- Trivers, Robert: The evolution of reciprocal altruism (1971). Teoksessa Natural selection and social theory: Selected papers of Robert Trivers. (Evolution and cognition) Oxford: New York: Oxford University Press, 2002. ISBN 0-19-513061-8 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Dawkins 2006, s. 166.
- ↑ Rautio 2003, luku 3: Vastavuoroinen altruismi, uusi sosiobiologia.
- ↑ Heikkilä 2009, s. 10. Trivers 1971/2002, s. 20–21.
- ↑ Heikkilä 2009. s. 9
- ↑ a b c d e Okasha 2008.
- ↑ Heikkilä 2009, s. 35.
- ↑ Robert Trivers, s. 37–38
- ↑ Heikkilä 2009, s. 47–50.
- ↑ Hammerstein 2003, s. 83.
- ↑ a b Robert Trivers, s. 45
- ↑ Huijaamisella tarkoitetaan altruismin yhteydessä vain sitä, että ottaa vastaan toisten tarjoamat altruistiset teot, mutta jättää palauttamatta palveluksen.
- ↑ a b Robert Trivers, s. 46
- ↑ Robert Trivers, s. 49–51
- ↑ Robert Trivers, s. 54
- ↑ Heikkilä 2009, s. 34–35. Mauss 1999.
- ↑ Heikkilä 2009, s. 1.
- ↑ Heikkilä 2009, s. 36. Ridley 1999.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Reciprocal Altruism Altruists International. Arkistoitu 7.4.2010. Viitattu 29.12.2009. (englanniksi)