Tämä on suositeltu artikkeli.

Johannes XXIII

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee 1900-luvulla hallinnutta paavia. Johannes XXIII oli myös vastapaavi suuren skisman aikaan.
Johannes XXIII
Henkilötiedot
Koko nimi Angelo Giuseppe Roncalli
Syntynyt25. marraskuuta 1881
Sotto il Monte, Italia
Kuollut3. kesäkuuta 1963 (81 vuotta)
Apostolinen palatsi, Vatikaani
Paavi
Paavius alkoi 28. lokakuuta 1958
Paavius päättyi 3. kesäkuuta 1963
Edeltäjä Pius XII
Seuraaja Paavali VI
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Pyhä Johannes XXIII (syntymänimeltään Angelo Giuseppe Roncalli, 25. marraskuuta 1881 – 3. kesäkuuta 1963) oli Rooman piispa eli paavi. Hän toimi paavina vuodet 1958–1963.

Johannes XXIII oli Vatikaanin Annuario Pontificio -vuosikirjassa julkaistun virallisen, mutta perimätietoon perustuvan paaviluettelon mukaan 261. paavi.[1] Hänen pontifikaattinsa eli paavinkautensa tärkeimpiin tapahtumiin kuuluu Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen järjestäminen.

Johannes XXIII julistettiin autuaaksi Johannes Paavali II:n aikana 3. syyskuuta 2000.[2] Tämä on yleensä askel kohti pyhimykseksi julistamista. Edellinen autuaaksi, mutta ei pyhimykseksi, julistettu paavi oli Autuas Pius IX, joka hallitsi paavinistuinta 1800-luvulla. Johannes XXIII julistettiin pyhimykseksi yhdessä Johannes Paavali II:n kanssa 27. huhtikuuta 2014.

Elämä ennen paaviutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Angelo Roncalli noin vuonna 1900.

Roncalli syntyi Sotto il Montessa 25. marraskuuta 1881. Hänen perheensä oli torppariperhe, johon kuului yhteensä kolmetoista lasta.[3] Roncallin suvulla oli syvät juuret Bergamon maakunnassa, jonka yksi jäsen Guido Roncalli di Montorio oli Italian suurlähettiläänä Suomessa vuosina 1947-1950.[4]

Käytyään läpi pappisseminaarin nuori Roncalli siirtyi jatkamaan opintojaan Rooman kaupungissa. Roncalli vihittiin papiksi Roomassa vuonna 1904, ja hän pääsi sekä opettajaksi että seurakuntapapiksi Bergamoon. Siellä Roncalli työskenteli Bergamon kaupungin piispan sihteerinä ja opetti samalla kirkkohistoriaa. Hän tutustui Achille Rattin – tulevaan paavi Pius XI:een – suorittaessaan 1500-luvun kirkkohallintoon liittyviä tutkimuksia Milanon Biblioteca Ambrosiniassa. Vuonna 1925 Roncalli vihittiin piispaksi, ja samalla paaviksi kohonnut Pius XI nimitti hänet diplomaatiksi Bulgariaan. Vuonna 1934 Roncalli nimitettiin paavin lähettilääksi Kreikkaan ja Turkkiin.

Toisen maailmansodan jälkeen Roncalli sai uudeksi tehtäväkseen toimia nuntiuksena Pariisissa. Tehtävä oli suhteellisen hankala, koska Ranska oli siihen aikaan sangen pappisvastainen valtio Euroopassa. Vuonna 1953 Roncalli nimitettiin Venetsian patriarkaksi ja kardinaaliksi palkkioksi hänen pitkästä urastaan Vatikaanin diplomaattina.

Valinta paaviksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Vuoden 1958 konklaavi
Sikstuksen kappeli, jossa myös vuoden 1958 konklaavi pidettiin.

Vuoden 1958 konklaavi valitsi seuraajan samana vuonna kuolleelle Pius XII:lle, joka oli ollut paavina yhdeksäntoista vuotta. Konklaavin alkaessa kardinaalikollegioon kuului 51 jäsentä, joiden keski-ikä oli jo suhteellisen korkea. Paavi Pius XII oli nimittänyt uusia kardinaaleja tehtäviinsä viimeksi viisi vuotta ennen konklaavin alkua.[5]

Vanhoillista linjaa edustavista kardinaaleista Gregorio Pietro Agagianian oli yksi pääehdokkaista. Hän oli armenialaissyntyinen kardinaali. Useiden 1900-luvun konklaavien tapaan muita pääehdokkaita etsittiin Pohjois-Italian suurimpien hiippakuntien johtajien joukosta. Heistä Genovan arkkipiispa Giuseppe Siri oli sangen nuori verrattuna muihin kardinaaleihin, vasta 52-vuotias, mikä huononsi hänen mahdollisuuksiaan, sillä konklaavi haki nyt Pius XII:n seuraajaksi ”välikauden paavia”, jonka pontifikaatin tulisi jäädä lyhyemmäksi kuin Pius XII:n yhdeksäntoista vuotta kestänyt kausi. Pohjois-Italian hiippakuntien johtajista Firenzen Elia della Costa taas oli jo erittäin iäkäs, 86-vuotias, ja useiden kardinaalien mielestä liian vanha paavinistuimelle.[5] Bolognan Giacomo Lercaro taas tunnettiin liian edistyksellisenä, eikä hän siten kelvannut konservatiivisen linjan kannattajille. Milanon arkkipiispa Giovanni Battista Montini olisi voinut olla vahvoilla paavinvaalissa, mutta Pius XII ei ollut koskaan nimittänyt häntä kardinaaliksi, eikä hän täten ollut kelvollinen kandidaatti uudeksi paaviksi. Venetsian patriarkka Angelo Giuseppe Roncalli taas tunnettiin konservatiivisena, mutta myös sovittelunhaluisena ja iältään sangen sopivana, sillä 76-vuotiaana hän oli sopivan ikäinen välikauden paaviksi.[3]

Johannes XXIII:n paavillinen vaakuna.

Vuoden 1958 konklaavin kulusta ei ole tarkkoja tietoja, koska konklaavi pidettiin sääntöjen mukaisesti suljettujen ovien takana, eikä kardinaalien ollut lupa tehdä muistiinpanoja äänestyksen kulusta. Saatavilla olevien vähäisten tietojen mukaan konklaavissa Agagianian ja Roncalli olivat kahdeksan äänestyskerran jälkeen tasoissa, jolloin kardinaalikollegion vanhin jäsen ehdotti kompromissiehdokkaaksi 79-vuotiasta Benedetto Masellaa. Masellan kohottaminen kompromissiehdokkaaksi vei Roncallilta ääniä, mutta tämä ei silti saanut taakseen tarvittavaa kahden kolmasosan enemmistöä. Masellan siirryttyä tukemaan Roncallia, tämä lopulta voitti paavinvaalin kahdennellatoista äänestyskierroksella.[3]

Roncalli valittiin paaviksi 28. lokakuuta 1958 ja hänet vihittiin virkaan 4. marraskuuta Pietarinkirkossa.[6]

Nimivalinta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Angelo Giuseppe Roncalli valittiin paaviksi ja hän otti paavilliseksi nimekseen Johannes XXIII:n. Nimivalinta oli sangen poikkeuksellinen, sillä edellinen Johannes-nimeä kantanut paavi oli 1300-luvulla hallinnut Johannes XXII. Lisäksi suuren skisman aikana oli hallinnut vastapaavi Johannes XXIII, jolla oli ollut erittäin huono maine ja joka oli hankkinut paavinistuimenkin epärehellisin keinoin.[7] Roncallin nimivalinta tulee kuitenkin todennäköisesti siitä, että Johannes oli hänen kotikirkkonsa suojeluspyhimys.[8] Lisäksi monet paaviuden historian aikana hallinneet Johannes-nimiset paavit olivat hallinneet paavinistuinta suhteellisen lyhyen ajan, minkä takia nimivalinta Johannes XXIII saattoi korostaa kyseessä olevan välikauden paavius, jonka ei odotettukaan kestävän kovin kauan.[7]

Tilanne Johannes XXIII:n noustessa paaviksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen Johannes XXIII:n valintaa paaviksi, oli Pius XII hallinnut paavinistuinta yhdeksäntoista vuotta. Kuollessaan Pius XII jätti seuraajalleen pysähtyneisyyden tilassa olevan ja hyvin vanhoillisen katolisen kirkon. Pius XII oli johtanut Vatikaania itsevaltaisella tyylillä, ja hänen terveytensä pettäessä kirkkohallinnon kuvataan lamaantuneen, kuten ruotsalainen katolinen Gunnel Valquist aikanaan kirjoitti:[9]

»Kun [Pius XII:n] terveys petti, koko kirkkohallinto lamaantui: mikään ei toiminut, ei ainakaan normaalisti. Rooman kirkko ajautui pysähtyneisyyden aikaan, jota leimasivat juonittelut ja valtataistelut, salailut ja juorut.»

Lisäksi Pius XII oli tehnyt hallaa katolisen kirkon suhteille protestanttisiin kirkkoihin nähden. Määritellessään vuonna 1950 ex cathedra -oikeutensa suoman erehtymättömyyden turvin dogmin Neitsyt Marian ottamisesta ruumiineen taivaaseen, Pius XII tuli samalla vaikeuttaneeksi katolisen kirkon suhteita protestantismiin.[9] Useiden katolilaistenkin teologien mielestä oli tarpeetonta määritellä dogmi asiasta, eikä kyseisellä dogmille ollut helppo löytää myöskään tukea Raamatusta. Dogmi tuottikin ongelmia keskusteltaessa protestanttisten kirkkokuntien kanssa kristinuskon opista.

Paavina vuosina 1958–1963

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poikkeuksellinen paavi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Johannes XXIII tervehtii vuoden 1960 kesäolympialaisten urheilijoita.

Sen jälkeen, kun Johannes XXIII oli valittu paaviksi, hän kirjoitti seuraavasti päiväkirjaansa:[3]

»Minut valittiin paaviksi. Voin sanoa samoin kuin Pius XII kun hänet valittiin: Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden. Tämä on kuin unta, ja kuitenkin kun kuolen se on juhlallisin totuus koko elämässäni. Olen siis valmis, Herra, elämään ja kuolemaan sinun kanssasi. Kolmesataatuhatta ihmistä osoitti minulle suosiotaan Pietarinkirkon aukiolla. Valonheittäjät estivät minua näkemästä muuta kuin hahmottoman väkijoukon.»

Paavina Autuas Johannes XXIII oli edeltäjiään paljon kansanomaisempi.[10] Uusi paavi osoittautui iloiseksi ja huumorintajuiseksi henkilöksi, ja paaviksi tultuaan hän muun muassa totesi, että ”paavinvaali ei ole kauneuskilpailu” ja itselleen hän muistutti usein: ”Angelo, älä ota itseäsi liian vakavasti”. Lisäksi The New York Times -lehden julkaistua hänen painonsa antoi paavi Johannes XXIII korottaa kantotuolinsa kantajien palkkoja.[11]

Johannes XXIII ilmoitti kruunaustilaisuudessaan seuraavanlaisesti tulevasta roolistaan paavina:[11]

»Monet haluavat paavin olevan valtiomies, diplomaatti, uusimpaan tieteeseen perehtynyt oppinut. Uusi paavi on kuin Jaakobin poika, joka kohdatessaan veljensä purskahti itkuun ja sanoi: ’Minä olen Joosef, teidän veljenne.’»

Johannes XXIII vieraili useissa Rooman kaupungin vankiloissa ja sairaaloissa, sekä kulki Rooman kaduilla tavallisen kansan parissa. Edellinen samalla tavalla käyttäytynyt paavi oli 1800-luvulla hallinnut Pius IX.[11]

Ennen paaviksi tuloaan Johannes XXIII ei ollut myöskään toiminut paavillisen kuurian jäsenenä, minkä vuoksi hän ei tuntenut Vatikaanin hallintojärjestelmää ja oli siinä tavallaan ulkopuolinen. Hän ei myöskään ollut samanlainen yksinvaltias kuten edeltäjänsä, eivätkä kardinaalit aina edes totelleet häntä. Kun Johannes XXIII halusi uudistaa kuuriaa, hän kehotti neljää kardinaalia jättämään virkansa kongregaationsa johtajana, mutta kyseiset kardinaalit kieltäytyivät tottelemasta paavia. Paavi kirjoittikin päiväkirjaansa Vatikaanin työnjaosta: ”Arkkipiispa Angelo Dall’Acqua hallitsee, seminaarikongregaation sihteeri Carlo Confalcioneri vakoilee, Pyhän viraston pro-prefekti Alfredo Ottaviani vahtii, kardinaalivaltiosihteeri Domenico Tardini määrää ja paavi Johannes siunaa.”[12] Johannes XXIII:n tapa hallita ei ollut lainkaan samanlaista kuin joillakin hänen edeltäjillään paavinistuimella, jotka olivat tahtonsa saamiseksi läpi turvautuneet pannajulistuksiin, kieltoihin ja tuomioihin. Johannes XXIII:n tyyli hallita paavina oli pikemminkin toimia sallijana, eikä käskijänä.[13] Johannes XXIII kirjoittikin päiväkirjaansa:

»Lempeä tarkkaavaisuus ja kärsivällisyys vie nopeammin eteenpäin kuin ankaruus ja keppi.»

Vatikaanin toinen kirkolliskokous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Johannes XXIII avaa Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen.

Paavi yllättikin kardinaalinsa ilmoittamalla näille tammikuussa 1959, että aikoi kutsua koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen. Tämä oli yllättävää, sillä Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen jälkeen, jossa paavi julistettiin opiltaan erehtymättömäksi, luultiin ettei uutta kirkolliskokousta enää tarvittaisi. Aluksi paavillinen kuuria yritti jarruttaa kirkolliskokouksen koolle kutsumista ilmoittamalla järjestelyjen kestävän vuosikymmeniä,[14] mutta paavi pysyi päätöksessään.

Jo kahden vuoden kuluttua 11. lokakuuta 1962 järjestelyt oli tehty ja kirkolliskokous saattoi alkaa. Poikkeuksellisesti mukaan oli kutsuttu myös kahdentoista muun kristillisen kirkon edustajia – tosin heidät oli kutsuttu vain virallisiksi tarkkailijoiksi.[15] Paikalla oli yhteensä noin 2 400 piispaa, jotka olivat tulleet paikalle 136 eri valtiosta.[14] Paavin avajaispuhetta kuuntelemassa ollut suomalainen Seppo Teinonen selosti sitä seuraavanlaisesti:[12]

»Paavi selvitteli konsiilin alkuperää ja tehtäviä ja mainitsi, että hän on työssään joutunut kohtaamaan epäviisaasti ajattelevia henkilöitä, jotka uskovat asioiden kehittyvän huonoon suuntaan ja näkevät nykyajassa vain pahaa. Tällaiset ”onnettomuuksien ennustajat” erehtyvät ja pettävät itseään. Jumalan kaitselmus on pikemminkin johtamassa ihmiskuntaa uuteen järjestelmään.

Tässä tilanteessa kirkolliskokouksen tehtävänä on varjella kristillistä oppia ja esittää se entistä tehokkaammin. Konsiilia ei ole kuitenkaan kutsuttu koolle vain selvittämään ja toistamaan vanhaa oppia, mihin tehtävään ei tarvita kirkolliskokousta. Katolinen kristikunta odottaa sen sijaan vanhan opin uutta soveltamista nykyajan olosuhteisiin. On nimittäin kyettävä tekemään ero uskon sisällön ja sen formulaation välillä. Sillä uskon talletus on yksi asia, ja tapa, jolla se ilmaistaan, on toinen asia.

Samalla on muistettava, että opetusviralla on ennen kaikkea pastoroliaalinen luonne. Siksi Kristuksen morsian käyttää nykyään torjuessaan erehdyksiä mieluummin ”armeliaisuuden lääkettä” kuin ankaruutta, sillä kokemus on osoittanut, ettei asioita voida ratkaista ulkonaisella voimalla.»

Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen järjestäminen oli annettu paavillisen kuurian tehtäväksi. Kokouksen ensimmäisessä istunnossa oli tarkoitus valita eri komissioiden jäsenet, ja kuuria olikin valmistellut tätä varten 180 nimen listan hyväksyttäväksi. Jo ensimmäisessä istunnossa kävi kuitenkin selväksi, että kirkolliskokous päätti toimia itsenäisesti ja ottaa kokouksen ohjat haltuunsa. Kuurian valmiita listoja ei hyväksytty, koska Kölnin ja Lillen kardinaalit ehdottivat vaalin siirtämistä muutaman päivän päähän, jotta piispat voisivat keskustella asiasta. Kolmen päivän kuluttua pidetyn vaalin jälkeen komission kokoonpanot olivat erilaiset, kuin mitä kuuria oli ehdottanut. Tapaus osoitti, että kirkolliskokous ei tulisi menemään kuurian tahtiin, vaan toimisi itsenäisesti.[15]

Paavi Johannes XXIII antoi kirkolliskokouksen toimia vapaasti, eikä pyrkinyt vaikuttamaan sen työskentelyyn.[16] Hän antoi kuitenkin ymmärtää, että kannatti kirkolliskokouksen uudistusmielistä enemmistöä. Esimerkiksi kirkolliskokouksen käsitellessä sitä, voidaanko katolinen messu toimittaa muullakin kielellä kuin latinaksi, piti paavi saarnansa italiaksi. Kyseinen saarna myös koski 1500-luvulla eläneen Milanon piispa Carlo Borromeon uudistuksia.[16]

Sulkiessaan kirkolliskokouksen ensimmäisen istuntokauden paavi oli jo kuolemansairas, eikä tullut näkemään seuraavaa istuntokautta. Kokous oli kuitenkin jo saanut suuntaviivat.[16]

Kirkolliskokouksen hyväksi tekemänsä työn ohella paavi Johannes XXIII myös julisti Fidel Castron pannaan 3. tammikuuta 1962 vuoden 1949 päätöksen mukaan, jossa Pius XII kielsi katolilaisia tukemasta kommunistisia hallituksia.[17]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes XXIII:ssa havaittiin vatsasyöpä 23. syyskuuta 1962 eikä hän kyennyt saattamaan itse loppuun konsiilia. Viimeisen kiertokirjeensä Pacem in terris hän osoitti piispojen ja uskovaisien lisäksi myös ”kaikille hyvän tahdon ihmisille”. Kiertokirjeessään jo lähellä kuolemaa oleva paavi kuvasi suotuisia aikakauden merkkejä, kuten työväestön ja naisen aseman parantumista, siirtomaakauden loppumista, kansojen välistä yhteistyötä ja pyrkimystä rauhanomaiseen rinnakkaiseloon.[18]

Paavin kuollessa 3. kesäkuuta 1963 häntä surtiin maailmalla todennäköisesti enemmän kuin ketään muuta paavia siihen mennessä.[18]

Paavilliset opetukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes XXIII:n kirjoittamista paavillisista kiertokirjeistä merkittävimpiin lukeutuu hänen vuonna 1961 julkaisemansa Mater et magistra (suom.[19] Äiti ja opettaja). Paavi käsitteli kyseisessä kiertokirjeessään 1800- ja 1900-luvun vaihteessa hallinneen paavi Leo XIII:n sosiaalioppia. Lisäksi paavi ilmoitti kiertokirjeessään, että hän tuki ”yhteiskunnallisen elämän uudelleenjärjestelyä totuudessa, vanhurskaudessa ja rakkaudessa”.[19]

Toinen Johannes XXIII:n merkittävä kiertokirje oli vuonna 1963 julkaistu Pacem in terris (suom. Rauha maassa). Tässä kiertokirjeessä paavi otti kantaa ajan sotapolitiikkaan vaatimalla muun muassa kilpavarustelun lopettamista sekä tehokkaita aseistariisuntasopimuksia.[20]

Johannes XXIII:n perintö paavinistuimelle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes XXIII:n toimista paavina Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen koolle kutsuminen on ehdottomasti merkittävin.

Johannes XXIII:n ansioihin paavina kuuluu myös hänen työnsä katolisen kirkon ja muiden kirkkokuntien välisen yhteistyön parantamiseksi.[21] Kertoessaan kardinaaleilleen ensimmäistä kertaa aikovansa kutsua koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen Johannes XXIII myös mainitsi haluavansa kutsua kokoukseen ”veljemme erossa olevista kristillisistä kirkoista.”[14] Johannes XXIII myös muun muassa tapasi Geoffrey Francis Fisherin, Canterburyn arkkipiispan Vatikaanissa 2. joulukuuta 1960.[22] Tämä oli ensimmäinen kerta yli 400 vuoteen, kuningatar Elisabet I:n pannaan julistamisesta lähtien, kun kirkkojen johtajat tapasivat. Johannes XXIII:n työtä kristillisten kirkkojen lähentymiseksi jatkoi myöhemmin muun muassa seuraava paavi – jonka Johannes XXIII oli myös nimittänyt kardinaaliksi – Paavali VI.

Vatikaanin toinen ekumeeninen konsiili päätyi julistukseen ekumeniasta, minkä mukaan katolisesta kirkosta erkaantuneet seurakunnat ja yhteisöt ovat ”päteviä joiltain osin”. Tämä mahdollisti tunnustusten lähenemisen katolilaisten ja protestanttien kesken.

Pyhä Johannes XXIII:n ruumis lasisessa sarkofagissa Pietarinkirkossa.

Johannes XXIII valittiin Time-lehden vuoden mieheksi 1962.[23] Lehden perusteluissa valinnalle mainittiin muun muassa ”paavin eläneen vuosia ihmisten mielissä ja sydämissä.” Tärkein syy oli kuitenkin paavin halu uudistaa katolista kirkkoa ja Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen koollekutsuminen. Jo konsiilit eli kirkolliskokoukset olivat erittäin harvinaisia katolisen kirkon piirissä, ja niitä oli koko paaviuden kahdentuhannen vuoden historian aikana kutsuttu koolle noin parikymmentä, mutta uudistavat kirkolliskokoukset olivat sitäkin harvinaisempia. Siksi Johannes XXIII:n koollekutsuma kirkolliskokous oli suorastaan ainutlaatuinen, koska se oli katolisen kirkon ainoa maailmanlaajuinen uudistava kirkolliskokous. Time-lehti katsoikin, että teoillaan Johannes XXIII oli oikeutettu saamaan paikkansa ”yhtenä todellisuudessa suurimpana paavina roomalaiskatolisen kirkon historiassa.”[24]

Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli erittäin merkittävä katolisen kirkon kannalta ja kuuluu kirkon tärkeimpiin tapahtumiin 1900-luvulla. Kirkolliskokous aiheutti käänteen katolisen kirkon suhtautumisessa muihin kristillisiin kirkkoihin ja uskontoihin. Samoin kirkolliskokouksen seurauksena katolisen kirkon käsitys itsestään muuttui, ja myös sen suhtautuminen modernisoituvaan maailmaan muuttui.[25] Varsinkin jälkimmäinen muutos oli erittäin merkittävä, koska paavinistuimen konflikti tieteen ja modernismin kanssa oli leimannut koko uuden ajan paaviutta ja näkynyt selvästi varsinkin 1800- ja 1900-luvulla hallinneiden paavien politiikassa.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous poikkesi suuresti edellisistä kirkolliskokouksista, sillä kyseisessä kirkolliskokouksessa uudistettiin suuresti vanhanaikaisena pidettyä katolista kirkkoa. Tuolloin päätetyt uudistukset tunnetaan italiankielisellä nimellä aggiornamento. Esimerkiksi 90 vuotta ennen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen alkua pidetty Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous ei ollut uudistanut katolista kirkkoa, vaan vahvistanut paavin valtaa. Lisäksi Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa valmistellut asiakirjat pyrittiin kompromissiratkaisujen avulla hyväksymään mahdollisimman suurilla ääntenenemmistöillä,[25] toisin kuin esimerkiksi Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa, jossa paavi Pius IX oli vastustanut useita kompromisseja ja vienyt paavin tahdon läpi suuresta vastustavasta oppositiosta huolimatta.

Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen tuloksia olivat muun muassa kuusitoista hyväksyttyä asiakirjaa. Neljä konstituutioksi kutsuttua dokumenttia olivat erityisen tärkeitä:[26]

  • liturgiaa koskeva konstituutio
  • dogmaattinen kirkkoa koskeva konstituutio
  • dogmaattinen ilmoitusta koskeva konstituutio
  • pastoraalinen konstituutio kirkosta nykypäivän maailmassa.

Kirkolliskokouksen hyväksymiin päätöksiin kuului myös yhdeksän dekriittiä, jotka liittyivät sosiaalisiin viestintätapoihin, katolisiin itäkirkkoihin, ekumeniaan, piispoihin, pappien koulutukseen, sääntökuntiin, maallikkoapostolaatteihin sekä pappeihin ja lähetystyöhön. Kirkolliskokous myös hyväksyi kolme lausuntoa, joiden aiheena olivat kristillinen kasvatus, ei-kristilliset uskonnot ja uskonnonvapaus.[26]

Vatikaanin toinen kirkolliskokous myös kehotti katolisia yhteistyöhön sekä keskusteluun muiden uskontojen kuin vain kristinuskon kanssa. Kirkolliskokouksen asiakirjaan liittyen myös julkaistiin kannanotto, jossa kirkko sanoutui irti juutalaisvastaisuudesta.[26]

Lisäksi kirkolliskokous otti sitä edeltäneestä Vatikaanin ensimmäisestä kirkolliskokouksesta poikkeavan linjan hyväksymällä uskonnonvapauden vetoamalla ihmisarvoon sekä kristilliseen uskonkäsitykseen.[26] Kanta poikkesi suuresti Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen aikaisen paavin Pius IX:n julistuksista, joilla paavinistuin oli vielä alle sata vuotta sitten ilmoittanut vastustavansa uskonnonvapautta nimeämällä sen harhaopiksi.[27]

Kritiikkiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes XXIII oli yksi historian pidetyimmistä paaveista, eikä häntä kohtaan juuri esitetty kritiikkiä. Paavin päätös järjestää Vatikaanin toinen kirkolliskokous ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia, ja esimerkiksi osa kardinaaleista ei erityisemmin innostunut paavin suunnitelmista. Paavilliselle kuurialle ajatus kansainvälisestä kirkolliskokouksesta ei ollut mieluinen, sillä se ei halunnut tuhansien piispojen tulevan keskustelemaan keskenään ja sanomaan oman mielipiteensä kirkon traditioista.[28]

Myöhemmin, Johannes XXIII:n kuoleman jälkeen, joitain Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päätöksiä arvosteltiin ja vastustettiin, mutta kritiikki ei kohdistunut itse paavi Johannekseen. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen katolisen kirkon sisällä kyti useita riitoja ja kiistoja, jotka varjostivat Johannes XXIII:n seuraajan Paavali VI:n pontifikaattia.

Johannes XXIII:hin liittyviä salaliittoteorioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin salaliittoteoreetikkojen mukaan Johannes XXIII oli ennen paaviksi tuloaan liittynyt ruusuristivapaamuurareihin ja täten hylännyt kristillisen uskonsa ennen paaviksi tuloaan.[29] Täten kanonisen lain mukaan Johannes XXIII:tä ei olisi voitu valita paaviksi vuoden 1958 konklaavissa, minkä seurauksena paavinistuin olisi ollut tyhjänä Pius XII:n kuoltua 1958, eikä kukaan hänen seuraajistaan olisi ollut oikea paavi. Useat nykyajan vastapaavit ovat perustelleet julistautumistaan vastapaaviksi juuri tällä väitteellä.

Lisäksi joidenkin salaliittoteoreetikkojen mukaan Johannes XXIII olisi pimittänyt tulevaisuuteen liittyviä Neitsyt Marialta saatuja ilmestyksiä.[30] Mahdollisesti tähän liittyy myös 1990-luvulla internetissä levinnyt väite, jonka mukaan Johannes XXIII:n päiväkirja olisi sisältänyt tulevaisuutta koskevia profetioita, muun muassa tiedon Jeesuksen toisesta tulemisesta New Yorkin kaupungissa vuonna 2000.[31] Johannes XXIII:llä oli päiväkirja, mutta ei ole minkäänlaista näyttöä siitä, että se olisi tosiaan sisältänyt profetioita tulevaisuudesta.[32]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Paavien luettelo catholic.fi. Viitattu 30.5.2007. Suomi
  2. ↑ Johannes Paavali II: BEATIFICATION OF PIUS IX, JOHN XXIII, TOMMASO REGGIO, WILLIAM CHAMINADE AND COLUMBA MARMION vatican.va. Viitattu 7. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d Heininen, s. 149.
  4. ↑ https://baldi.diplomacy.edu/diplo/texts/Helsinki_Ambasciata.pdf
  5. ↑ a b Heininen, s. 148.
  6. ↑ Harjulehto, Seppo: ”Uutiskatsaus”, Mitä Missä Milloin 1960, s. 18. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1959.
  7. ↑ a b Heininen, s. 150.
  8. ↑ Heininen, s. 149 ja 150.
  9. ↑ a b Heininen, s. 147.
  10. ↑ L’Osservatore Romano: Pope John XXIII vatican.va. Viitattu 29.5.2007. (englanniksi)
  11. ↑ a b c Heininen, s. 151.
  12. ↑ a b Heininen, s. 152.
  13. ↑ Heininen, s. 156.
  14. ↑ a b c Heininen s. 153
  15. ↑ a b Heininen, s. 154.
  16. ↑ a b c Heininen, s. 155.
  17. ↑ Channel 4: Fidel Castro channel4.com. Viitattu 11. kesäkuuta. (englanniksi)
  18. ↑ a b Heininen, s. 156.
  19. ↑ a b Kristinuskon historia 2000 s. 206.
  20. ↑ Johannes XXIII: Pacem in terris: Encyclical of Pope John XXIII On Establishing Universal Peace in Truth, Justice, Charity and Liberty (Pacem in terris -kiertokirjeen teksti Vatikaanin verkkosivuilla) vatican.va. Viitattu 10.6.2007. (englanniksi)
  21. ↑ Everyman’s encyclopedia volume 7, s. 67. J M Dent & Sons Ltd, 1978. ISBN 0-460-04019-7 (englanniksi)
  22. ↑ Answers.com: Geoffrey Fisher answers.com. Viitattu 7.6.2007. (englanniksi)
  23. ↑ Time-lehden toimitus: Man of the Year time.com. Arkistoitu 11.6.2007. Viitattu 7.6.2007. (englanniksi)
  24. ↑ Time -lehden toimitus: Pope John XXIII (Time-lehden perustelut Johannes XXIII:n valitsemisesta vuoden mieheksi) time.com. Arkistoitu 14.8.2007. Viitattu 11.6.. (englanniksi)
  25. ↑ a b Kristinuskon historia 2000, s. 210.
  26. ↑ a b c d Kristinuskon historia 2000 s. 211
  27. ↑ Heininen, s. 104.
  28. ↑ Heininen, s. 152.
  29. ↑ Esimerkiksi true Catholic Church -liike edustaa tätä näkökantaa. Liikkeen virallinen sivusto
  30. ↑ Frère François de Marie des Anges: The Catholic COUNTER-REFORMATION IN THE XXth CENTURY crc-internet.org. Arkistoitu 4.2.2012. Viitattu 7.6.2007. (englanniksi)
  31. ↑ Shapiro, Joshua: Pope John XXIII Predictions v-j-enterprises.com. Viitattu 27.6.2007. (englanniksi)
  32. ↑ O’Grady, Desmond: ALMOST A SAINT: POPE JOHN XXIII americancatholic.org. Viitattu 27.6.2007. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
Pius XII 		Paavi Seuraaja:
Paavali VI
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Johannes_XXIII&oldid=22851183”