John Coltrane

John Coltrane
Coltrane vuonna 1963
Henkilötiedot
Syntynyt	23. syyskuuta 1926 Hamlet, Pohjois-Carolina, Yhdysvallat
Kuollut	17. heinäkuuta 1967 (40 vuotta) Long Island, New York, Yhdysvallat
Ammatti	muusikko, säveltäjä
Muusikko
Taiteilijanimi	Trane
Aktiivisena	1946–1967
Tyylilajit	bebop, hard bop, modaalinen jazz, free jazz, avantgarde-jazz
Soittimet	sopraano-, altto- ja tenorisaksofoni, huilu, bassoklarinetti
Yhtyeet	Miles Davis Quintet, John Coltrane Quartet, John Coltrane Quintet
Levy-yhtiöt	Prestige, Blue Note, Atlantic, Impulse!
Aiheesta muualla
www.johncoltrane.com
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

John William Coltrane (lempinimeltään Trane; 23. syyskuuta 1926 Hamlet, Pohjois-Carolina, Yhdysvallat– 17. heinäkuuta 1967 Long Island, New York, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen jazzmuusikko, jonka pääsoitin oli tenorisaksofoni, vaikka hän soitti myös sopraanosaksofonia ja klarinettia. Kuuluisuuteen Coltrane nousi Miles Davisin ensimmäisessä kvintetissä. Coltranen merkittävin luomiskausi sijoittuu vuosiin 1955–1967, jolloin hän äänitti levyjä, jotka vaikuttivat ratkaisevasti modernin jazzin kehitykseen ja joita pidetään jazzmusiikin suurina mestariteoksina. Hän oli hyvin tuottelias, ja monia äänityksiä julkaistiin vasta Coltranen kuoleman jälkeen. Coltrane on Charlie Parkerin ohella innovatiivisimpia ja imitoiduimpia jazzsaksofonisteja.

Elämä ja musiikki

Varhaisvaiheet

John Coltranen kotitalo Philadelphiassa osoitteessa 1511 North Thirty-third Street.

John Coltrane syntyi Hamletin kaupungissa Pohjois-Carolinassa 1926 ja vietti varhaisimmat vuotensa High Pointin kaupungissa, jossa hänen isällään oli varsin menestyvä vaatturinliike. Coltranen lapsuutta väritti perinteinen etelävaltiolainen kasvatus, jossa korostunut uskonnon merkitys vaikutti myöhemmin Coltranen musiikilliseen tuotantoon. Coltranen äidinisä William Blair oli tunnettu karismaattinen saarnaaja. Coltrane menestyi koulussa varsin hyvin, mutta häntä pidettiin hiljaisena ja syrjäänvetäytyvänä lapsena. Coltranen seitsemäntenä kouluvuotena perheessä sattui kolme kuolematapausta: hänen tätinsä, isoisänsä ja isänsä kuolivat. Hänen äitinsä oli pakko muuttaa yksin Philadelphiaan, josta hän sai varsin hyväpalkkaisen työn, ja näin hän pystyi elättämään High Pointissa asuvaa perhettään.

Perheen kuolemantapauksien aikoihin nuori Coltrane ryhtyi harjoittelemaan soittamista lähes pakonomaisesti. Hän soitti ensin klarinettia, mutta kiinnostui pian jazzista ja siirtyi saksofoniin. Kesäkuussa 1943 Coltrane seurasi äitiään Philadelphiaan muutamien ystäviensä kanssa ja pääsi opiskelemaan saksofonia Ornsteinin musiikkikouluun. Hän hankki elantonsa työskentelemällä sokeritehtaassa. Vuonna 1945 Coltrane värväytyi armeijaan ja soitti klarinettia havaijilaisessa laivaston orkesterissa. Coltrane teki ensimmäisen levytyksensä, Tadd Dameronin ”Hot Housen”, tämän orkesterin kanssa 13. heinäkuuta 1946. Rhino Records julkaisi levyn vuonna 1993 antologiallaan The Last Giant.

Dizzy Gillespie vuonna 1955.

Palattuaan siviiliin 1946 Coltrane jatkoi opintoja Ornsteinissa ja soitti samalla muun muassa King Kolaxin ja Eddie ”Cleanhead” Vinsonin johtamissa rhythm and blues -yhtyeissä, joissa hänen soittimekseen vakiintui tenorisaksofoni. Coltranen varhaisia esikuvia olivat Dexter Gordon ja Lester Young. Vuonna 1949 Coltrane sai paikan Dizzy Gillespien big bandin saksofoninsoittajana. Hän kiersi big bandin kanssa sen vuonna 1950 tapahtuneeseen hajoamiseen asti. Sen jälkeen hän jatkoi Gillespien pienemmässä kokoonpanossa tenorisaksofonistina vuoteen 1951, jolloin hän palasi Philadelphiaan ja jatkoi musiikinteorian opiskelua Granoffin musiikkikoulussa. Coltranen ensimmäinen äänitetty soolo on 1. maaliskuuta 1951 Gillespien kanssa tehdyllä ”We Love to Boogie” nauhoituksella. Vuonna 1952 hän työskenteli Earl Bosticin johtamassa tanssiorkesterissa ja Johnny Hodgesin johdolla aikana, jolloin Hodges oli juuri lähtenyt Duke Ellingtonin yhtyeestä.

Coltrane oli tullut riippuvaiseksi heroiinista, ja vuonna 1954 Hodges erotti Coltranen yhtyeestä, koska tämä oli toistuvasti esiintynyt lavalla tokkuraisena. 26-vuotias Coltrane myös tupakoi ja käytti alkoholia runsaasti. Hän lihoi ja poti hammassärkyä, koska söi jatkuvasti makeisia ja joi Coca-Colaa. Vaikeuksistaan huolimatta Coltrane meni vuonna 1955 naimisiin ystävänsä sisaren Juanita Grubbsin kanssa, joka myöhemmin muutti nimensä Naimaksi.

Davisin ja Monkin riveissä ja ensimmäinen oma yhtye

Vaikka Coltrane teki ensimmäiset levytyksensä jo 1946, hän saavutti suurempaa mainetta vasta vuoden 1955 jälkeen. Coltrane, joka tunnettiin nyt lempinimellä Trane, toimi kesällä 1955 freelancerina Philadelphiassa. Trumpetisti Miles Davis pyysi häntä omaan kvartettiinsa, jota Davis oli perustamassa toivuttuaan 1940-luvun lopun heroiiniriippuvuudestaan. Coltrane soitti tässä kokoonpanossa lokakuusta 1955 aina huhtikuuhun 1957 asti, aikana jolloin Davisin yhtye loi maineikkaat hard bop -levytyksensä Cookin’, Relaxin’, Workin’ ja Steamin’. Davisin yhtyeessä Coltranen poikkeukselliset kyvyt alkoivat tulla esiin, ja hän nousi eturivin hard bop -saksofonistiksi Dexter Gordonin ja Sonny Rollinsin rinnalle. Vuoden 1957 aikana Coltrane, joka oli siihen asti pysynyt erossa heroiinista, alkoi uudelleen käyttää sitä ja joi myös runsaasti. Nämä ongelmat lopulta johtivat siihen, että Davis kehotti häntä lähtemään yhtyeestä.

Vuoden 1957 alussa Coltrane onnistui pääsemään eroon heroiinista, mikä oli osittain hänen kokemansa uskonnollisen herätyksen ansiota. Coltrane sulkeutui makuuhuoneeseensa, ja useiden päivien ajan hän nautti ainoastaan vettä vieroittaen näin itsensä heroiinista, sokerista, nikotiinista ja alkoholista. Hän itse kuvaili kokemustaan myöhemmin A Love Supreme -levyn kansitekstissä seuraavasti:

»Vuoden 1957 aikana koin Jumalan armosta hengellisen heräämisen, joka on johtanut minut rikkaampaan, täyteläisempään ja tuotteliaampaan elämään. Tuolloin kysyin nöyränä ja kiitollisuuden vallassa keinoja ja etuoikeutta tehdä muut onnelliseksi musiikin kautta. Tunnen, että tämä on annettu Hänen armostaan. KAIKKI KUNNIA JUMALALLE.»

Jouduttuaan lähtemään Davisin yhtyeestä Coltrane teki sopimuksen Prestige -levymerkin kanssa sooloartistina, jolle hän oli aikaisemmin levyttänyt jo Davisin kanssa ja studiomuusikkona. 31. toukokuuta 1957 Coltrane levytti ensimmäisen albuminsa Coltrane yhtyeenjohtajan trumpetisti Johnny Splawnin, baritonisaksofonistin Sahib Shihabin, pianistien Mal Waldronin ja Red Garlandin, basisti Paul Chambersin sekä rumpali Al ”Tootie” Heathin kanssa. Levy on myöhemmin julkaistu uudelleen nimellä First Trane.

Loppuvuoden 1957 Coltrane työskenteli Thelonious Monkin johdolla New Yorkin Five Spot -klubissa. Monk oli tullut jo kuuluisaksi muun muassa Brilliant Corners -levyllään, ja hänen musiikkityylinsä, joka oli harmonisesti monimutkaista ja täynnä melodisia ja rytmisiä epäsäännöllisyyksiä, sopi yhteen Coltranen uuden kehitteillä olleen soittotyylin kanssa. Monkin ihailijat olivat myös vakavia jazzharrastajia ja tarjosivat Coltranelle yleisön, jolle saattoi soittaa tavallista vaativampaa musiikkia. Kiinnitys Five Spotissa kesti loppujen lopuksi useita kuukausia. Coltrane levytti myös oman yhtyeensä kanssa useita sessioita, joilla taltioitua materiaalia julkaistiin myöhemmin Prestigen levyillä Lush Life (1960) ja The Last Trane (1965). Coltranen toinen julkaistu albumi oli kuitenkin Blue Note -levymerkille joulukuussa 1957 valmistunut Blue Train -albumin, jota yleisesti pidetään hänen tämän kauden parhaimpana työnään.

Tammikuussa 1958 Coltrane ja Davis palasivat yhteen Davisin sekstettiin, jossa soitti myös Cannonball Adderley. Coltrane ja Adderley olivat mukana Davisin helmi- maaliskuussa äänittämällä Milestones-albumilla. Samaan aikaan Coltrane teki kolmannen oman levynsä Soultrane, jonka Prestige julkaisi syyskuussa. Lokakuussa jazzkriitikko Ira Gitler keksi termin äänitasoja (sheets of sounds) kuvaamaan Coltranen uutta ainutlaatuista sointia. Hänen soittonsa oli äärimmilleen tiivistettyä, ja kokonainen soolo, jossa kolmin- tai nelinkertaisessa tahdissa vyöryvät juoksutukset tulivat satojen nuottien minuuttivauhdilla, saattoi kestää vain muutamia sekunteja. Davisin ja Coltranen yhteistyö jatkui huhtikuuhun 1960 asti, ja sen tuloksena syntyi myös modaalisen jazzin klassikko Kind of Blue maalis-huhtikuussa 1959. Kind of Blue on edelleen yksi kaikkien aikojen myydyimmistä ja arvostetuimmista jazz-albumeista.

Rinnakkain Kind of Blue-sessioiden kanssa Coltrane nauhoitti myös omaa Giant Steps -albumiaan Atlantic Records -levymerkille. Levyllä Coltrane käytti hyvin nopeasti eteneviä sointurakenteita, joiden soittaminen oli tuolloin ennennäkemättömän vaikeaa. Sen aloitusraita oli Monk- ja Rollins-vaikutteinen hard bop -kappale, mutta muilla levyn raidoilla oli havaittavissa myös vaikutteita Davisin kehittämästä uudesta modaalisuudesta jazzissa, vaikka se ei tyyliä puhtaimmillaan edustakaan. Julkaistuaan vielä helmikuussa toisen Atlantic-levynsä Coltrane Jazz ja lähdettyään lopullisesti Davisin yhtyeestä Coltrane aloitti soolouransa kiinnityksellä New Yorkin the Jazz Galleryssa. Kauden loppupuolella Coltrane alkoi soittaa sopraanosaksofonia, joka oli tämän ajan jazzmusiikissa lähes unohdettu soitin. Sopraanosaksofonilla Coltrane pystyi soittamaan korkeammalta ja nopeammin kuin aikaisemmin tenorisaksofonilla.

John Coltranen "Giant Steps"

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Coltranen kvartetti

Coltranen vuonna 1960 perustama kvartetti oli hänen ensimmäisen pysyvä oma kokoonpanonsa. Alun henkilövaihdoksien jälkeen kokoonpanoksi vakiintui pianisti McCoy Tyner, basisti Steve Davis ja rumpali Elvin Jones. Uuden kvartetin ensimmäinen levytys oli suuren suosion saavuttanut My Favorite Things, jonka nimiraidalla Coltrane soittaa sopraanosaksofonia. Tämä kappale on Richard Rodgersin ja Oscar Hammerstein II:n valssi The Sound of Music -musikaalista. My Favorite Things oli huomattavasti lähempänä Davisin modaalista jazzia kuin esimerkiksi Giant Steps -albumi. Erityisesti ”My Favorite Things” -kappaleen sooloissa Coltrane vie eteenpäin jazzin tonaalista rakennetta tuomalla siihen kromaattisia elementtejä samaan tapaan kuin Arnold Schönberg oli tehnyt taidemusiikissa esimerkiksi teoksessaan Prelude III.

Toukokuussa 1961 Coltrane täytti sopimuksensa Atlanticin kanssa levyllä Olé Coltrane, ja hän siirtyi vasta perustetulle Impulse!-levymerkille luultavasti siksi, että sai näin mahdollisuuden työskennellä ääniteknikko Rudy Van Gelderin kanssa, joka oli nauhoittanut aikaisemmin Prestige ja Blue Train -sessiot.

Vuoden 1961 kvartetti muuttui kvintetiksi, kun Eric Dolphy liittyi ryhmään toiseksi puhallinsoittajaksi. Maaliskuussa 1962 Coltrane äänitti Impulselle ensimmäisen albuminsa Africa/Brass ja aloitti myös kiinnityksen Village Vanguard -klubilla, jossa hän esitteli musiikkinsa uuden suunnan. Hän soitti siihenastisen uransa kokeellisinta musiikkia, jossa oli vaikutteita intialaisesta ragoista, uudesta modaalisesta jazzista ja free jazzista. Coltrane sai paljon vaikutteita Sun Ra -yhtyeen saksofonistilta John Gilmorelta. Vaikutteita on kuultavissa erityisesti klubilla nauhoitetulta viisitoista minuuttia pitkästä blues-kappaleesta ”Chasin’ the ’Trane”, joka on taltioitu Live at the Village Vanguard -albumille. Hän soitti pitkiä, jäsentymättömiä sooloja, joista kriitikot ja yleisö olivat jyrkästi eri mieltä. Down Beat -lehden kriitikko John Tynan tyrmäsi Coltranen ja Eric Dolphyn uuden tyylin kirjoittamalla lehteen: ”Minun täytyy esittää vastalause tätä musiikillista järjettömyyttä kohtaan, jota John Coltrane ja hänen oppipoikansa Eric Dolphy levittävät jazzin nimissä”.

Vuonna 1962 niin sanottu ”klassinen kvartetti” sai lopullisen muotonsa kun Dolphy lähti yhtyeestä ja Jimmy Garrisonista tuli yhtyeen basistiksi. Coltranen saama kritiikki Village Vanguard -ajalta oli vaikuttanut saksofonistiin. Niinpä vuosien 1962–1964 studioalbumit Ballads, Duke Ellington and John Coltrane, John Coltrane with Johnny Hartman ja Impressions vuodelta 1963 sekä Live at Birdland ja Crescent vuodelta 1964 olivat aikaisempaa perinteisempiä ja konservatiivisempia. Coltrane levytti albumillisen balladeja ja työskenteli Duke Ellingtonin ja Johnny Hartmanin kanssa. Live-esiintymisissä kvartetti jatkoi kuitenkin kokeellista ja musiikillisesti haastavaa tyyliään. Kesällä 1963 Coltrane jätti vaimonsa Naima Coltranen ja ryhtyi seurustelemaan Alice McLeodin kanssa, jonka hän oli tavannut esiintyessään New Yorkissa Birland-yökerhossa. Alice McLeod, joka myöhemmin liittyi Coltranen yhtyeeseen, soitti samaan aikaan klubilla esiintyneessä vibrafonisti Terry Gibbsin kvartetissa. Pariskunnalle syntyi myöhemmin kolme lasta: laulaja Miki ja saksofonistit Oran ja Ravi.

A Love Supreme
I will do all I can to be worthy of Thee, O Lord.
It all has to do with it.
Thank You God.
Peace.
..

Teen kaikkeni ollakseni arvoisesti, oi Herra.
Kaikki liittyy siihen.
Kiitos Jumala.
Rauhaa.
..

Vuonna 1964 Coltrane alkoi nähdä unia, joissa hänen mukaansa Jumala paljasti hänelle erilaisia musiikillisia teoksia ja käsitteitä. Talvella 1964 kokonainen A Love Supreme -levy ilmestyi Coltranelle tällaisessa unessa, ja hänen kvartettinsa levytti tunnetuimman ja parhaimpiin kuuluvan jazzlevynsä joulukuussa 1964. Levy on neliosainen osoitus Coltranen uskosta ja rakkaudesta Jumalaan, joskaan ei välttämättä kristilliseen Jumalaan, sillä Coltrane usein sanoi palvelevansa kaikkien uskontojen jumalia. Vaikka levy on musiikillisesti vaikeasti lähestyttävä, siitä tuli kaupallinen menestys. Kvartetti esitti teoksen vain kerran konsertissa heinäkuussa 1965.

A Love Supreme on neliosainen sarja, joka alkaa ”Acknowledgment”-nimisellä osalla. Lyhyen intron jälkeen basso alkaa soittaa kuuluisaa Love Supreme -kuviota. Sen päälle Coltrane soittaa julistavia kuvioita, jotka etäisesti muistuttavat etelän mustien kirkkojen saarnaajien tyyliä. Pitkän kehittelyjakson jälkeen seuraa A Love Supreme -mantran toistoa ensin tenorisaksofonilla ja lopuksi ihmisäänellä. ”Resolution”-jakso alkaa Coltranen esittelemällä teemalla, jota seuraa teeman kehittelyä intialaisen raga-musiikin tyyppisesti. Kaksi viimeistä osaa ”Pursuance” ja ”Psalm” esitetään ilman osien välistä taukoa. ”Psalm”-osassa Coltrane lausuu saksofonillaan runon A Love Supreme, jonka sanat löytyvät levyn kansiteksteistä. Love Supreme sai kaksi Grammy-ehdokkuutta: jazz-sävellyksestä ja -esityksestä.

Coltrane vieraili yhtyeineen kahdesti Suomessa: marraskuussa 1961 hän esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla Dizzy Gillespien orkesterin lämmittelijänä sekä marraskuussa 1962 samassa paikassa.

Myöhäiskausi

Coltranen A Love Supremen jälkeinen tuotanto sai enemmän ja enemmän vaikutteita free jazzista ja sen pioneereilta kuten Ornette Colemanilta, Albert Aylerilta ja Sun Ralta. Coltrane tuki myös monia nuoria free jazz -artisteja kuten Archie Sheppia, minkä ansiosta Impulsesta tuli merkittävin free jazzia julkaiseva levymerkki. Vuoden 1965 kvartetin levytyksissä Coltranen tyyli kehittyi edelleen abstraktimpaan suuntaan ja muuttui dissonanttisemmaksi. Hän käytti yhä enemmän moniäänisyyttä ja alttorekisteriä ja hylkäsi sopraanosaksofonin keskittyen jälleen tenorisaksofoniin. Kvartetin soitto muuttui aikaisempaa vapaammaksi. Ajanjakson musiikillista kehitystä voi seurata sarjalta levytyksiä, jotka julkaistiin Coltranen kuoleman jälkeen: The John Coltrane Quartet Plays ja Dear Old Stockholm toukokuulta 1965, Living Space ja Transition kesäkuulta 1965, New Thing at Newport heinäkuulta 1965, Sun Ship elokuulta 1965 sekä First Meditations syyskuulta 1965.

Pharoah Sanders ja Reggie Workman tuntemattoman rumpalin kanssa.

Coltrane ja kymmenen muuta enimmäkseen nuorta kokeilevaa avantgarde-jazzmuusikoa (muun muassa Shepp, Pharoah Sanders, Freddie Hubbard, Marion Brown ja John Tchicai) levyttivät 28. kesäkuuta 1965 Van Gelderin studiolla yhdestä 40 minuuttia pitkästä teoksesta koostuvan Ascension-albumin, jonka keskeisin sisältö oli soolojen väliset kollektiiviset keskustelunomaiset improvisaatiojaksot ja jota Coltrane oli radiohaastattelussa ennen sessiota kuvannut big band -albumiksi. Sessioiden aikana teoksesta äänitettiin kaksi eri versiota, joista Coltrane myöhemmin valitsi julkaistavan version. Pian hän totesi pitävänsä toisesta versiosta enemmän, ja tuottaja Bob Thiele muutti julkaistavan version seuraaviin painoksiin, vaikka esimerkiksi soolojen järjestys ei vastannut levynkansiteksteissä kuvattuja. Ainoana merkkinä äänityksen vaihtumisesta on pieni lisätty Edition II teksti. Levystä ei tullut yhtä suosittua kuin A Love Supremesta, ja esimerkiksi Jefferson Airplanen Grace Slick kuvasi sitä ”jonkinlaiseksi happotripiksi”. Myös kriitikkojen vastaanotto oli ristiriitainen: Down Beat -lehden kriitikko Bill Mathieu sanoi ”levyn olevan kenties vaikuttavinta ihmisääntä, jota on koskaan nauhoitettu”, mutta toisaalta Hifi/Stereo-lehden Joe Goldberg kirjoitti Meditations-levyn arvostelussa, että ”Ascension-levyn ja tämän jälkeen en voi enää tulla revityksi ja raavituksi. Minusta tuntuu, että kimppuuni on käyty ja minun täytyy puolustautua olemalla kuuntelematta”

Ascension-levyn julkaisemisen aikoihin oli alkanut muotoutua myös jonkinlainen Coltrane-”kultti”, jossa taiteilijaa alettiin pitää lähes uskonnollisena opettajana. Coltrane itse ei sitä kannustanut, joskaan ei tuominnutkaan julkisesti. Coltranen vanhat ihailijat olivat myös hämmentyneitä saksofonistin uudesta musiikista. Itse asiassa Coltranen suosio väheni jokaisen levyn myötä aina Giant Stepsistä alkaen. Coltrane pyysi myöhemmin syyskuussa samana vuonna Pharoah Sandersia mukaan kvartettiinsa. Syksyn mittaan kvartetissa tapahtui useita muusikkovaihdoksia: Rashied Ali liittyi yhtyeeseen toiseksi rumpaliksi, mikä sai Tynerin pian eroamaan perusteena se, ettei hän enää kuullut omaa soittoaan kaksien rumpujen yli. Jones lähti yhtyeestä vuoden 1966 alussa tyytymättömänä rumpalintehtävien jakamiseen. 22. kesäkuuta Sankei-hallissa Tokiossa nauhoitettu ”My Favorite Things” -kappaleen taltiointi kuvaa Coltranen Ascensionin-levyn aikaista tyyliä: My Favorite Things -albumin 13 minuuttia pitkästä versiosta teos oli kasvanut 57 minuuttiin ja 19 sekuntiin, jossa laulun alkuperäinen muoto on välillä täysin tunnistamattomissa ja jossa palattiin alkuperäiseen sointukulkuun ja melodiaan vain hetkittäin.

On esitetty väitteitä, joiden mukaan Coltrane ryhtyi vuonna 1965 käyttämään LSD:tä, ja tämä selittäisi hänen myöhäistuotantonsa kosmisen transsendenssin ja toisaalta sen käsittämättömyyden monille kuulijoille. Coltranen yhtyessä soittivat Jonesin ja Tynerin lähdön jälkeen Pharoah Sanders tenorisaksofonia, Coltranen uusi vaimo Alice Coltrane pianoa, Jimmy Garrison bassoa ja Rashied Ali rumpuja. Coltranen ja Sandersin hyvin radikaalia puhallintyöskentelyä tasapainotti uuden rytmisektion rentoutunut, rauhallinen ote, joka erosi Jonesin and Tynerin aikaisemmasta tyylistä. Yhtyeen esiintymisistä tehtiin useita konserttitaltiointeja vuonna 1966. Seuraavana vuonna Coltrane vietti useita jaksoja studiossa, jossa hän levytti kvartetilla ilman Sandersia levyt Expression ja Stellar Regions tai vain duona Alin kanssa, jonka kuusi raitaa on julkaistu levyllä Interstellar Space. Monet pitävät näitä saksofoni-rumpuduettoja Coltranen myöhäisuran hienoimpina levytyksinä.

Vuonna 1966 Coltrane julkaisi kaksi albumia: Kulu Se Mama ja Meditations. Meditations jäi hänen viimeiseksi elinaikana julkaistuksi levykseen, vaikka hän sai valmiiksi ja henkilökohtaisesti hyväksyi seuraavan levynsä, Expressionin, vain muutamaa päivää ennen kuolemaansa.

Coltrane kuoli maksasyöpään Huntingtonin sairaalassa Long Islandilla 7. heinäkuuta 1967 vain 40-vuotiaana. On arveltu, että Coltranen nuoruuden runsas alkoholin ja heroiinin käyttö olisivat vaikuttaneet sairauden puhkeamiseen. Vuonna 1968 Albert Ayler on kertonut haastattelussa, että Coltrane kävi hindulaisella henkiparantajalla eikä turvautunut sairautensa hoidossa lääketieteen apuun, mutta Alice Coltranen mukaan tämä ei pidä paikkaansa.

Coltranen vaikutus

Vaikka varsinkin Coltranen myöhäiskauden levyt kuten Ascension, Meditations ja Interstellar Space ovat varsin vaikeasti lähestyttäviä, ja jotkut jazzmusiikin ystävät pitävät niitä pelkkänä metelinä, monet niistä löytyvät musiikilliset ajatukset kuitenkin vaikuttivat myöhemmin voimakkaasti fuusiojazz-tyylin kehittymiseen. Myös monet rockmuusikot, kuten Jimi Hendrix, Carlos Santana ja Mike Watt ovat saaneet vaikutteita Coltranen musiikista. Coltranen vaikutus sekä tavanomaiseen että avantgarde-jazzmusiikkiin on ollut valtava, ja hän on edelleenkin jazzsaksofonistien suuri esikuva, vaikka varsinaisesti samalla tyylillä soittavia jazzsaksofonisteja on varsin vähän. Coltrane on pikemminkin toiminut esikuvana rohkeaan kokeiluun ja riskien ottamiseen. Coltranen myöhäistuotanto on edelleen kiistanalaista. Coltranen pojat Ravi ja Oran Coltrane ovat myös saksofonisteja, ja hänen leskensä Alice Coltrane levytti aina vuoden 2007 alussa tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Coltranen kuoleman jälkeen julkaistut levyt ovat saaneet useita Grammy-palkintoja. Muun muassa 1962 Euroopassa taltioitu live-levy Bye Bye Blackbird sai palkinnon parhaasta jazzesityksestä ja -soolosta. Vuonna 1992, 25 vuotta kuolemansa jälkeen, John Coltrane sai Grammy-palkinnon elämäntyöstään musiikin hyväksi.

Coltranen musiikin erityispiirteet

John Coltrane oli teknisesti äärimmäisen taitava muusikko, ja hän harjoitteli soittamista tuntikausia päivässä. Harjoitellessaan Coltrane soitti ensimmäisen tunnin ajan vain kokonuotteja keskittyen äänien sointiin. Toisen harjoittelutunnin aikana hän soitti puolinuotteja, kolmannen tunnin aikana kahdeksas- ja kuudestoistaosanuotteja ja nopeampia juoksutuksia. Tämän jälkeen hän kävi muutaman tunnin läpi muille soittimille, kuten harpulle ja viululle, tarkoitettuja harjoituskirjoja. Lopulta hän kävi vielä muutaman tunnin läpi varsinaisia sävellyksiään ja muita kappaleita. Teknisestä taituruudesta huolimatta tekniikka ei ollut Coltranelle itseisarvo vaan keino, jolla hän saattoi ilmaista itseään uusilla tavoilla.

Sheets of Sounds – äänitasot

Kun Coltrane palasi Miles Davisin yhtyeeseen keväällä 1957, Davis oli juuri luomassa uutta modaalisen jazzin tyylisuuntaa, jossa käytettiin vähemmän sointuja ja joka sisälsi enemmän rytmistä ja harmonista tilaa kuin aikaisemmat jazzmusiikin muodot. Davisin musiikki ei perustunut niinkään harmonisiin kulkuihin vaan melodiaan ja käytettyjen moodien intervalleihin. Tuloksena oli sitten hitaampi harmoninen rytmi. Coltrane kehitti tämän pohjalta oman tyylinsä, jossa hän sovelsi harpputekniikkaa, jossa sointuja pinottiin päällekkäin tasavälein siirryttäessä soinnusta toiseen. Esimerkiksi siirryttäessä C7 soinnusta Fmaj7:ään (V7 - I siirtymä) Coltrane saattoi soittaa väliin Eb7 ja F#7 soinnut, pidätys, joka lopulta purkautuu Fmaj7:ään. Ira Gitler antoi tekniikalle nimityksen äänitasot, koska pyrkimyksessään matkia harppua Coltrane loi tasaisen äänivirran jonkin soinnun päälle käyttäen usein sellaisia ääniä, jotka eivät kuuluneet kyseisen soinnun tonaliteettiin. Coltrane pystyi myös tekniikallaan täyttämään tarjolla olevan musiikillisen tilan vastakohtana Davisin säästeliäämmälle ja ilmavammalle tyylille. Ensimmäisiä esimerkkejä tästä tekniikasta on kuultavissa Milestones-sessioissa 2. huhtikuuta 1958.

Coltrane Changes – sointukulku

Coltrane käytti useissa kappaleissaan, muun muassa Giant Steps -albumilla löytyvillä ”Giant Stepsillä” ja ”Countdownilla”, varsin monimutkaista sointukulkua, joka nykyisin tunnetaan nimellä Coltrane Changes, vaikka hän ei varsinaisesti ollut sen ensimmäinen käyttäjä. Coltrane Changesin keskeinen ominaisuus on sointujen muuttuminen suurilla tersseillä. Esimerkiksi ”Giant Stepsillä” sointukeskus kulkee H:sta G:n kautta Es:ään ja takaisin H:hen, josta kierto alkaa uudelleen. ”Giant Stepsin” sointukulku on:
|| Hmaj7 D7 | Gmaj7 B7 | Ebmaj7 | Am7 D7 |
| Gmaj7 B7 | Ebmaj7 F#7 | Hmaj7 | Fm7 B7 |
| Ebmaj7 | Am7 D7 | Gmaj7 | C#m7 F#7 |
| Hmaj7 | Fm7 B7 | Ebmaj7 | C#m7 F#7 ||

Coltrane joskus käytti tätä sointukulkua tavanomaisen II–V siirtymän sijasta. Coltrane Changes -sointukulku soitetaan yleensä nopealla tempolla, ja se on solistin kannalta vaativa nopeasti vaihtuvien sointujen vuoksi.

Kahdeksan ensimmäistä tahtia kappaleessa ”Countdown”, joka perustuu Miles Davisin sävellykseen ”Tune-Up”:
| Em7 | A7 | Dmaj7 | // | Dm7 | G7 | Cmaj7 | // |
muuttuvat muotoon
| Em7 F7 | Bbmaj7 Db7 | Gbmaj7 A7| Dmaj7 | Dm7 Eb7 | Abmaj7 B7 | Emaj7 G7 | Cmaj7 |
Tämä on myös nykyjazzissa usein käytetty sijaissoinnutus ii-V-I -sointukulkuun.

Triolit

Soittaessaan Miles Davisin kanssa Coltrane kokeili ja kehitteli myös erilaisia rytmisiä lähestymistapoja musiikkiin, joista keskeisimmäksi ja käytetyimmäksi nousi triolien käyttö eri tahtilajeissa. Varhainen esimerkki trioleista oli hänen soolonsa kappaleessa ”Straight, No Chaser”, joka nauhoitettiin Newportin jazzfestivaaleilla kesällä 1958. Soolossa Coltrane siirtyi 4/4 tahtilajista 6/8 tahtilajiin, mutta palasi lopulta 4/4:aan. Viimeisessä kertosäkeessä hän soitti kolmetoista kahdeksan nuotin triolia. Afrikkalainen musiikkitieteilijän Fela Sowanden mukaan trioleilla on keskeinen asema mustien uskonnollisessa musiikissa, ja siten Coltranen triolien käytöllä on tärkeä uskonnollinen merkitys. Bill Colen mukaan kolmen nuotin ryhmät liittyvät ykseys-käsitteeseen, jonka hän määrittelee jumalaksi, ihmiseksi ja luonnoksi. Coltranen uskonnollinen käsitteistö varsinkin ennen vuotta 1957 oli peräisin kristinuskosta, ja professori Emmett G. Pricen mukaan trioli viittasikin Coltranen musiikissa kristilliseen kolminaisuuteen. Trioleja käytetään myös saksofonistin tärkeimmän uskonnollisen teoksen A Love Supremen osien ”Acknowledgment” ja ”Psalm” alkutahdeissa.

Coltranen uskonnollisuus

Coltrane syntyi syvästi kristittyyn perheeseen ja oli lapsuutensa ja nuoruutensa kosketuksissa hengellisyyden kanssa. Nuorena hän esiintyi omassa etelävaltiollisessa, pääasiassa mustien kirkossaan. Vuonna 1957, 30-vuotiaana, Coltranen uskonnollinen vakaumus alkoi muuttua. Hän meni naimisiin Naiman kanssa, joka oli kääntynyt muslimiksi, ja joutui kosketuksiin islamin kanssa, mikä auttoi häntä pääsemään irti heroiini- ja alkoholiriippuvuudestaan. Tämän uskonnollisen kääntymyksen kautta Coltrane pystyi palaamaan jazz-musiikin pariin ja myös luomaan suurimmat teoksensa. Coltrane perehtyi islamin ja erityisesti suufilaisuuden lisäksi hindulaisuuteen, kabbalaan, Jiddu Krishnamurtiin, joogaan ja astrologiaan, mutta myös matematiikkaan, Platoniin ja Aristoteleeseen. Coltranen itsensä mukaan Jumala ilmoitti hänelle unessa erilaisia musiikillisia ideoita ja kokonaisia teoksia, niiden joukossa A Love Supreme. Coltrane koki olevansa Jumalan lähettiläs, jonka tehtävänä oli julistaa Jumalan sanaa musiikkinsa kautta. Hänen mukaansa 90 prosenttia hänen soitostaan oli rukousta.

Keskeisin Coltranen uskonnollisista teoksista on albumi A Love Supreme. Professori Moustafa Bayoumin näkemyksen mukaan Coltrane jopa laulaa levyllä sanat Allah Supreme. Lokakuussa 1965 Coltrane levytti albumin Om, joka sisältää 29 minuuttia Bhagavad-Gitasta otettuja runoja. Coltranen kuoleman jälkeen julkaistussa levytyksessä hän laulaa vuonna 1966 Pharoah Sandersin kanssa buddhalaista mantraa ”Om mani padme hum” ja lukee rukouksen ”May there be love and peace and perfection throughout all creation, oh God” (”Olkoon koko luomakunnassa rakkautta ja rauhaa ja täydellisyyttä, oi Herra”).

Uskostaan huolimatta Coltrane oli koko elämänsä hyvin ristiriitainen ja sisäisesti rikkinäinen persoona. Ravi Shankar, jonka huhuttiin harkitsevat yhteistyötä Coltranen kanssa, sanoi hänestä kuultuaan Ascension-levyn: ”Olin järkyttynyt hänen musiikistaan. Hän on luova ihminen, joka on kasvissyöjä, joka opiskelee joogaa ja lukee Bhagavad Gitaa ja silti kuulen hänen musiikissaan paljon ahdistusta”.

Osittainen diskografia

Yhtyeen jäsenenä tehdyt levytykset

• The New Miles Davis Quintet (1954), Miles Davis
• Tenor Madness (1956), Sonny Rollins
• Relaxing (1956), Miles Davis
• Cookin’ (1956), Miles Davis
• Ain’t Life Grand (1957), Art Blakey
• A Blowing Session (1957), Johnny Griffin
• With John Coltrane (1957), Thelonious Monk
• Milestones (1958), Miles Davis
• Kind of Blue (1959), Miles Davis

Coltranen omat levytykset

• Blue Train (1957)
• Coltrane (1957)
• Traneing in (1957, Red Garland Trion kanssa)
• Dakar (1957)
• Soultrane (1958)
• Lush Life (1958)
• The Believer (1958)
• Settin’ the Pace (1958)
• Giant Steps (1959)
• My Favorite Things (1960)
• Bags & Trane (1960, Milt Jacksonin kanssa)
• Coltrane Plays the Blues (1960)
• Coltrane Jazz (1960)
• Olé Coltrane (1961)
• Live! at the Village Vanguard (1961)
• Africa/Brass (1961)
• Ballads (1962)
• Impressions (1963)
• Live at Birdland (1963)
• Black Pearls (1964)
• Crescent (1964)
• A Love Supreme (1965)
• Transition (1965)
• Om (1965)
• Meditations (1965)
• Ascension (1966)
• Expression (1967, julkaistu postuumisti)
• Stellar Regions (1967, julkaistu postuumisti 1995)
• Interstellar Space (1967, julkaistu postuumisti 1974)
• The Olatunji Concert: The Last Live Recording (1967, julkaisu postuumisti 2001)

Lähteet

• Anderson, Scott: John Coltrane, Avant Garde Jazz,and the Evolution of ”My Favorite Things” room34.com. Viitattu 27.8.2006. (englanniksi)
• Bowden, Marshall: Impressions of Coltrane: His Life & Music jazzitude.com. Viitattu 27.8.2006. (englanniksi)
• Price III, Emmet G.: The Development of John Coltrane’s Concept of Spirituality and Its Expression in Music web.archive.org. Viitattu 27.8.2006. (englanniksi)
• Wright, Derek: The Art of John Coltrane and Ralph Ellison cs.wisc.edu. Viitattu 27.8.2006. (englanniksi)

Kirjallisuutta

• Ratliff, Ben: Coltrane: Erään soundin tarina. (Alkuteos Coltrane: The Story of a Sound.) Suomentanut Arto Häilä. Like, 2011. ISBN 978-952-01-0446-7

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta John Coltrane Wikimedia Commonsissa

• Virallinen sivusto. (englanniksi)
• Diskografia. Alwaysontherun.net. (englanniksi)
• The Coltrane Home Museum in Dix Hills The John and Alice Coltrane Home (englanniksi)