Prosodia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Prosodia[1] on yleisnimitys puhutun kielen niille ilmiöille, jotka ainakin potentiaalisesti ylittävät yksittäisen äänteen alan eli voivat olla laajempia kuin yksittäinen äänne. Prosodiaan luetaan äänteiden ja lausumien keston sekä puhenopeuden (= temporaaliset eli aikaan liittyvät ominaisuudet), sävelkorkeuden ja sen muodon eli sävelkulun (= tonaaliset ominaisuudet), äänenvoimakkuuden ja äänenlaadun (= dynaamiset ominaisuudet) sekä äänensävyn ja -värin tapaiset ilmiöt.[2]

Kuten Ilse Lehiste on huomauttanut, prosodian voi joko yrittää määritellä tai esittää ominaisuuksien luettelona (kuten yllä). Kummassakin tavassa on heikkoutensa. Jos prosodian määrittelee puheesta erotettavan segmentin eli äänteen rajat ylittäviksi ilmiöiksi, keston, sävelkorkeuden jne. tapaiset ilmiöt eivät ole prosodisia, kun ne toteutuvat yksittäisessä äänteessä; ja kääntäen, kielissä esiintyy myös segmentaalisiksi katsottuja ilmiöitä kuten assimilaatioita niin, että ne joissakin tapauksissa koskevat pidempää äännejaksoa. Esimerkiksi konsonanttiyhtymien soinnillistuminen tai soinnitontuminen venäjässä tapahtuu niin, että konsonanttiyhtymän viimeinen konsonantti määrää koko yhtymän soinnin. Pelkän luettelon antaminen prosodisiksi katsottavista kielenpiirteistä ei kuitenkaan vaikuta tieteen kannalta riittävän täsmälliseltä.[3]

Käytännössä prosodian määritelmä ja prosodisiksi katsottujen ominaisuuksien luettelo täydentävät toisiaan. Vaikka ensin prosodiset piirteet määriteltäisiin vähintään kahdessa äänteessä esiintyviksi ilmiöiksi, ne tämän jälkeen yleensä luetellaan määritelmästä riippumatta. Yksi toistuva ratkaisu on lisätä määritelmään sana usein tai tavallisesti: prosodisia ovat ominaisuudet, jotka usein tai tavallisesti esiintyvät äännettä laajempina (esim. [4]).

Osa prosodiasta katsotaan kielelliseksi eli lingvistiseksi, osa paralingvistiseksi eli kielen mukana kulkevaksi mutta ei-kielelliseksi. Edellisellä tarkoitetaan kielenpiirteitä, jotka erottavat sanan tai pidemmän lausuman merkityksiä toisistaan, jälkimmäisellä taas piirteitä, jotka vaikuttavat ainoastaan sanotun sävyyn tai tulkintaan. Kirjoitetussa kielessä etenkään paralingvistinen prosodia ei näy kuin pieneltä osin: usein välimerkit tai erilliset ääntömerkit tai eri tehosteiden kuten kursiivin tai lihavoinnin käyttö toimivat prosodisten vihjeiden tavoin lauserakenteen tai kirjoittajan tarkoituksen selventäjinä.[5]

Jotkut suomalaiset tutkijat ovat käsitteellisesti halunneet vielä erottaa prosodian ja prosodiikan esimerkiksi siten, että prosodia viittaisi prosodisten ominaisuuksien runousopilliseen tai paralingvistiseen, prosodiikka nimenomaan kielelliseen käyttöön.[2] Nykyisin prosodiikka-termiä ei enää juuri tapaa, vaan se on yleisesti korvautunut prosodialla.

Prosodiset ominaisuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prosodiset eli suprasegmentaaliset ominaisuudet [6] ovat eräitä sanojen ja lauseiden merkityksiä luovia ominaisuuksia segmentaalifoneemien rinnalla. Termi suprasegmentaali(nen) nimessä viittaa siihen, että puhevirrasta ominaisuuksia ei ole mahdollista segmentoida eli tiukasti lineaarisesti erotella kuten esimerkiksi kirjoituksesta kirjaimia (grafeemeja); jotkut tutkijat kuitenkin vastustavat termiä, koska se tuntuu asettavan segmentaalisen tason kielen tai kielenpuhujan kannalta prosodista perustavammaksi.[7]

Prosodiset ominaisuudet jaetaan useimmiten kolmeen tai neljään pääryhmään: 1) temporaaliset eli aikaan liittyvät ominaisuudet: kesto, kvantiteetti, tempo eli puhenopeus, 2) tonaaliset eli puhesäveleen liittyvät ominaisuudet: tooni (sanasävel, korko) ja intonaatio (lausesävel, sävelkulku) ja 3) dynaamiset eli puheen havaittuun voimakkuuteen liittyvät ominaisuudet: paino tai sana- ja lausepaino (aksentti). Joskus omaksi pääryhmäkseen esitetään myös 4) puheen rytmiset ominaisuudet.[3][8]

Prosodisten ominaisuuksien takana ovat fysikaaliset tai akustiset ominaisuudet, joihin ne perustuvat ja joiden avulla ne toteutuvat: aika, intensiteetti ja taajuus, joita kutsutaan mm. prosodisten ominaisuuksien foneettisiksi korrelaateiksi. Fysikaalisten ja ihmishavaintoon pohjautuvien ominaisuuksien suora ei ole suora eikä yksi yhteen. Joissakin tapauksissa eri ominaisuudet myös sisältävät toisensa: esimerkiksi koska taajuus on ajan käänteisluku ( , missä on aika), kesto ja taajuus eivät voi olla täysin riippumattomia toisistaan.

Suomessa edellä mainituilla ominaisuuksilla ei ole kestoa lukuun ottamatta fonologista eli merkityksiä erottavaa tehtävää. Niin sanotuissa sävelkielissä sanan merkitys muuttuu sävelkulkunsa mukaan eli sävelkulku on niissä distinktiivinen eli merkityksiä erottava fonologinen ominaisuus. Esimerkiksi mandariinikiinassa sanalla voi olla nouseva, laskeva, nouseva-laskeva tai tasainen sävelkulku, ja kukin näistä erottaa sanoja toisistaan siinä kuin segmentaaliset äänteetkin.

Toisaalta myös kvantiteettikielissä kuten suomessa, joissa sanat eroavat toisistaan äänteiden pituuden mukaan, kestoeron voisi analysoida myös prosodiseksi, jopa sanasävelestä aiheutuvaksi.[9] Suomen kieliopin kuvauksissa on yleensä kuitenkin päädytty ns. identiteettiryhmätulkintaan, jossa pitkän äänteen – niin vokaalin kuin konsonantinkin – muodostaa kaksi peräkkäistä samaa foneemia.[10]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lehiste, Ilse: Suprasegmentals. Cambridge (Mass.): The M. I. T. Press, 1970.
  • Suomi, Kari: Johdatusta puheen akustiikkaan. (Suomenkielinen oppikirja. Logopedian ja fonetiikan laitoksen julkaisuja 4) Oulu: Oulun yliopisto, 1990. ISBN 951-42-2922-3
  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Suomi, s. 109–111.
  2. ↑ a b Iivonen, Antti ym.: Puheen intonaatio, s. 17. Gaudeamus, 1987.
  3. ↑ a b Lehiste 1970
  4. ↑ Borden, Gloria J. & Harris, Katherine S. & Raphael, Lawrence J.: Speech science primer: Physiology, acoustics, and perception of speech (4. laitos), s. 121. Lippincott Williams & Wilkins, 2003.
  5. ↑ Eysenck & Keane, Cognitive psychology, s. 321, 2005.
  6. ↑ a b Suomi, s. 166–170.
  7. ↑ Crystal, David: Prosodic systems and intonation in English, s. 7. Cambridge University Press, 1969.
  8. ↑ Lehiste, Ilse: Suprasegmentals, s. 4. The MIT Press, 1970.
  9. ↑ Vainio, Martti ym.: Phonetic tone signals phonological quantity and word structure. Journal of the Acoustical Society of America 128: 3, 2010.
  10. ↑ Karlsson, Fred: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne, s. 71. WSOY, 1983.
  11. ↑ Wiik, s. 100–122.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Prosodia&oldid=22804614”