Tämä on hyvä artikkeli.

Suuri kommunistijuttu 1923

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suuri kommunistijuttu 1923 (myös niin sanottu Kallion leikkaus)[1] oli pääministeri Kyösti Kallion johtaman hallituksen vuonna 1923 toimeenpanema Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP) jäsenten maanlaajuinen joukkopidätys, jota seurasi laaja oikeudenkäynti. Etsivä keskuspoliisi vangitsi 3. elokuuta 1923 parisataa SSTP:n jäsentä, joista 189 tuomittiin myöhemmin eripituisiin vankeusrangaistuksiin valtiopetoksen valmistelusta. Heidän joukossaan oli puolueen eduskuntaryhmä. Samalla SSTP julistettiin laittomaksi ja sen sanomalehdet lakkautettiin. Tapaus aiheutti myös hallituskriisin, mikä lopulta johti Kallion hallituksen eroon tammikuussa 1924.[2]

Kyseessä oli yksi 1920-luvulla tehdyistä lukuisista ”leikkauksista”, joilla valtiovalta pyrki rajoittamaan kommunistisen julkisen toiminnan kasvua. Vuoden 1923 pidätykset olivat selvästi laajimmat ja ne saivat myös eniten huomiota sekä arvostelua. Kommunistien julkinen toiminta kiellettiin lopulta äärioikeiston painostuksesta vuonna 1930, minkä jälkeen pidätykset kohdistuivat kommunistien maanalaiseen liikkeeseen.[3][4] Kommunisteihin kohdistuneet toimenpiteet eivät kaikilta osin noudattaneet oikeusvaltioperiaatetta. Vuoden 1923 pidätysten tuomiot toivat suomalaiseen oikeuskäytäntöön kokonaan uuden tulkinnan, jossa rikokseksi katsottiin pelkkä asema puolueessa riippumatta siitä, mitä syytetty oli henkilökohtaisesti tehnyt.[5]

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääministeri Kyösti Kallio.

Vuonna 1920 perustetun Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen SSTP:n katsottiin toimivan kielletyn SKP:n peitejärjestönä, minkä vuoksi se pyrittiin tukahduttamaan alusta lähtien.[6] Viranomaiset iskivät jo SSTP:n perustavaan kokoukseen ja vangitsivat parikymmentä puoluejohtoon valittua henkilöä. Heistä 11 asetettiin myöhemmin syytteeseen niin sanotussa puolueenperustajain jutussa. SSTP onnistui kuitenkin järjestäytymään uudelleen vielä samana kesänä.[7] Joulukuussa 1921 puolue osallistui kunnallisvaaleihin, jonka jälkeen sen aktiiveja pidätettiin jälleen tammikuussa 1922 rauhanjulistajien jutun yhteydessä. Heinäkuun eduskuntavaaleissa SSTP sai 14,8 prosentin kannatuksen ja 27 kansanedustajaa.[6][8]

Vuoden 1923 alussa SSTP:llä oli jo lähes 24 000 jäsentä.[6] Kevään kuluessa oikeistovoimat ryhtyivät muokkaamaan yleistä mielipidettä puoluetta vastaan ja painostivat samalla viranomaisia toimenpiteisiin sen kieltämiseksi.[5] Asialla oli erityisesti antikommunistinen Suomen Suojelusliitto, joka toimitti kevään aikana porvarilehdille 120 kommunisteja käsittelevää artikkelia.[9] Huhtikuussa Helsingin raastuvanoikeus lakkauttikin SSTP:n hallussa olleen Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton.[8] Etsivä keskuspoliisi puolestaan pidätti parikymmentä SKP:n Pietarissa vuonna 1921 järjestettyyn puoluekokoukseen osallistunutta kommunistia, jotka saivat eripituisia vankeusrangaistuksia. ”Pietarin kävijöiden” joukossa oli kolme SSTP:n kansanedustajaa.[10][11]

Viranomaisvainon seurauksena SSTP alkoi varautumaan lakkauttamiseen ja vaihtoi toukokuussa 1923 nimekseen Suomen Työväenpuolue (STP).[12] Samalla sen ohjelmaa muutettiin maltillisemmaksi puhtaan parlamentarismin suuntaan.[13]

Pidätykset ja muut toimenpiteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SSTP:n jäsenten joukkopidätykset alkoivat perjantaina 3. elokuuta 1923, jolloin myös puolue julistettiin laittomaksi. Hallitus määräsi vangittavaksi SSTP:n kansanedustajat, kaikki puolue- ja järjestötyöntekijät sekä puoluelehtien toimittajat.[14] Kansanedustajien vangitseminen oli mahdollista, koska eduskunnan ollessa kesätauolla heidän ei katsottu nauttivan parlamentaarista koskemattomuutta. Pidätysten yhteydessä SSTP:n omaisuus takavarikoitiin, puolueen sanomalehdet lakkautettiin ja kirjapainot suljettiin.[12][15] Samalla viranomaiset sulkivat Oulussa, Raahessa, Riihimäellä, Rovaniemellä ja Vaasassa toimineet kommunististen työväenyhdistysten työväentalot.[16] Takavarikoidun omaisuuden arvo oli yhteensä noin 10 miljoonaa markkaa.[17]

Viikonlopun aikana otettiin kiinni lähes 200 henkilöä, joista Helsingissä vangittiin 25, Käkisalmessa 24, Kuopiossa 17, Turussa 15 ja Vaasassa 14. Lisäksi pidätyksiä suoritettiin ainakin Hiitolassa, Hämeenlinnassa, Jyväskylässä, Kajaanissa, Kemissä, Lappeenrannassa, Mikkelissä, Oulussa, Pietarsaaressa, Porissa, Sortavalassa, Tampereella, Urjalassa ja Viipurissa.[18][19][20] Lopulta pidätettyjen määrä nousi kaikkiaan 217:ään.[8] Kuulustelut käynnistyivät maanantaina 6. elokuuta ja myöhemmin pidätetyt siirrettiin eri puolilta maata Helsingin lääninvankilaan.[20] Helsingin Sanomien tietojen mukaan kommunistit suunnittelivat vastatoimeksi suurlakkoa, mutta huhuille ei saatu vahvistusta. Eri puolilla maata järjestettiin kuitenkin vastalausekokouksia, joita organisoivat myös sosialidemokraatit.[21] Syyskuun puoliväliin mennessä 113 pidätettyä vapautettiin ja 62 siirrettiin Turun lääninvankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä.[22] Vangituiksi jäivät edelleen kansanedustajat sekä puolueen johtoelimissä toimineet.[23] Pidätettynä ollut toimittaja Yrjö Mäkelin kuoli tutkintovankeuden aikana EK:n sellissä. Hänestä tuli työväenliikkeen marttyyri, jonka hautajaisiin osallistui lähes 7 000 ihmistä.[24]

Toimet yhdistettiin pitkään pääministeri Kyösti Kallioon, jonka mukaan niitä alettiin kutsumaan ”Kallion leikkaukseksi”. Pidätyksistä oli kuitenkin vastuussa sisäministeri Vilkku Joukahainen, jonka kesäloman johdosta käytännön toteutuksen hoiti oikeusministeri Otto Åkesson. Joukkopidätyksiä perusteltiin SSTP:n kytköksillä Neuvostoliiton johtamaan Kominterniin sekä kiellettyyn SKP:een. Puolueen lakkauttaminen nojasi korkeimman oikeuden kolme vuotta aikaisemmin antamaan päätökseen, jolla SSTP oli julistettu laittomaksi. Tutkija Tuija Hietaniemen mukaan pidätykset tehtiin EK:n ja joidenkin kokoomuksen nuoroikeistolaisten aloitteesta. Päähallituspuolueena ollut Maalaisliitto hyväksyi vangitsemiset hillitäkseen käynnistämänsä poliisiuudistuksen oikeistossa synnyttämää kritiikkiä. Tutkija Jaakko Paavolaisen mukaan taustalla oli myös pelko kommunistien Saksassa aiheuttamien levottomuuksien leviämisestä Suomeen.[12][25]

Reaktiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suuren kommunistijutun syytettyjä Turun vankilan edustalla Kakolanmäellä tammikuussa 1924.

Maalaisliiton ja edistyspuolueen muodostama hallitus asettui yksimielisesti tukemaan vangitsemisia, vaikka kesäloman johdosta kaikki ministerit eivät edes tienneet asiasta etukäteen. Pääministeri Kallio suhtautui kuitenkin toimenpiteeseen alusta asti epäillen ja pidätysten jälkeen hän paheksui Joukahaisen ja Åkessonin omavaltaista toimintaa. Lähes 200 vangittua oli Kalliolle yllätys, koska alun perin EK:n kanssa oli sovittu vain puolesta. Kansanedustajien sijaan hänen aikomuksenaan oli vangita SSTP:n johtohenkilöt ja takavarikoida puolueen asiakirjat, minkä jälkeen pidätyksiä olisi tarpeen vaatiessa jatkettu.[6][25]

Kallio halusikin vapauttaa osan kiinniotetuista heti, mutta sai taakseen vain kolme edistyspuolueen ministeriä. Myös Maalaisliiton ideologinen veturi Santeri Alkio tuki sanomalehti Ilkassa julkaistussa kirjoituksessaan Åkessonia pitäen kommunistipidätyksiä ”kansanvallan itsepuolustuksena”. Kallio puolestaan totesi Alkiolle lähettämässään kirjeessä, ettei nähnyt vangitsemisia poliittisesti viisaana. Hän ei myöskään innostunut laitaoikeistolta saamistaan kiitoksista.[6][25]

Sosialidemokraatit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinö Tannerin johtamat sosialidemokraatit suhtautuivat SSTP:tä vastaan suunnattuihin toimenpiteisiin yksiselitteisen kielteisesti katsoen niiden kaventavan demokratiaa ja kokivat ne uhaksi myös omille toimintavapauksilleen. Tanner näki toimet kommunistien kannatusta lisäävinä ja vahingollisena puolueelleen, joka oli juuri pääsemässä niskan päälle työväenliikkeen sisäisessä valtakamppailussa. Hänen mukaansa kommunistivainot antoivat SSTP:n epäjohdonmukaisena pidetylle toiminnalle uskottavuutta ja tekivät vangituista kansalaisten silmissä marttyyreitä. Pidätysten jälkeen SDP:n lähetystö vieraili oikeusministeri Åkessonin luona tutustumassa EK:n keräämään syyteaineistoon. Tannerin mukaan kaikki asiat olivat jo pitkään olleet yleisessä tiedossa, eikä puoluetta silti oltu kielletty, mikä hänen mielestään merkitsi sen toiminnan hiljaista hyväksyntää.[12]

Muutamaa päivää myöhemmin pidetyssä vastalausekokouksessa Tanner puuttui hallituksen toimien juridisiin heikkouksiin todeten, ettei Suomessa ole milloinkaan vangittu ihmisiä näin löysin perustein. Tannerin mukaan vajaan 200 aktiivin sijaan olisi pitänyt vangita puolueen kaikki yli 23 000 jäsentä, koska yhdenkään vangitsemiselle yksilönä ei ollut perusteita. Hän kiinnitti huomiota erityisesti kansanedustajiin, joiden kohdalla Åkesson oli joutunut myöntämään, ettei yhdenkaan tiedetty tehneen mitään maapetokselliseksi luokiteltavaa. Istuntokausien välinen parlamentaarinen koskemattomuus oli Tannerin mukaan käytännössä tunnustettu myös Suomessa, vaikkei sitä oltu erityisesti lailla määrättykään.[12]

Sanomalehtiin ja kirjapainoihin kohdistuneita toimenpiteitä Tanner piti täysin laittomina, koska lehtien lakkauttamisesta säädettiin painovapauslaissa ja kirjapainot olivat osakeyhtiöitä, joita ei voitu sulkea poliittisin perustein.[12] Painovapauslain mukaan sanomalehti voitiin lakkauttaa ainoastaan tuomioistuimen päätöksellä korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi. Kommunistilehtien kohdalla lakia ei noudatettu, sillä ne lakkautettiin elokuussa 1923, mutta oikeuskäsittely alkoi vasta kahdeksan kuukauden kuluttua.[17] Oikeusministerin perusteena oli, että sanomalehtiä pidettiin rikollisen toiminnan välikappaleina, jolloin lakkauttamisella ja kirjapainojen takavarikoinnilla estettiin sen jatkaminen.[12]

Lokakuussa 1923 sosiaalidemokraattiset kansanedustajat jäivät pois eduskunnan laki- ja perustuslakivaliokunnan kokouksista mielenosoituksena täysilukuisen eduskunnan puolesta.[26] Sosialidemokraattinen toimittaja Vihtori Huhta kirjoitti tammikuussa 1924 Työläisnuoriso-lehteen pidätyksiä käsitelleen pakinan otsikolla ”Ohrana – kulttuuriyhteiskunnan mätäpaise”, minkä johdosta hän sai kuuden kuukauden vankeustuomion hallitusta ja järjestysvaltaa vastaan hyökkäämisestä.[27][28]

Amerikansuomalaisessa Punikki-lehdessä julkaistu K. A. Suvannon pilapiirros, jonka mukaan humalainen Turun hovioikeuden presidentti arpoo kommunistien tuomioita katuojassa.

Oikeisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös oikeisto joutui myöntämään hallituksen toimien heikon oikeudellisen pohjan, minkä vuoksi porvarilehdistö ei juurikaan käsitellyt niiden laillisuutta, vaan keskittyi puolustamaan poliittisia motiiveja.[12] Kyösti Kallion elämäkerran kirjoittaneen professori Kari Hokkasen mukaan juridiset perusteet kuitenkin olivat selvät, sillä viranomaiset olivat todenneet SSTP:n jatkavan kielletyn SKP:n toimintaa.[6]

Oikeusasiamies

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskunnan oikeusasiamiehen selvittäessä tapausta EK ilmoitti vangitsemisten syyksi epäilyn valtiopetoksen valmistelusta. Oikeusasiamies Hugo Lilius vakuuttui hänelle esitetyistä asiakirjoista ja totesi, että vangittujen syyllistymistä epäiltyyn rikokseen voitiin pitää todennäköisenä. Liliuksen mukaan myöskään vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä säädetty kansanedustajien suoja ei toteutunut, koska heitä ei vangittu valtiopäivien aikana, eikä valtiopäivillä lausuttujen mielipiteiden vuoksi.[29]

Ulkomailla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin lehdistä Social-Demokraten luonnehti hallituksen menettelytapoja ”ennenkuulumattomiksi” ja Dagens Nyheterin mukaan ne ylittivät sortovuosien aikana suomalaisiin kohdistuneet toimenpiteet.[30]

Hallituskriisi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialidemokraatit vaativat eduskuntaa koolle välittömästi vangitsemisten jälkeen, johon puhemies Paavo Virkkunen ei suostunut. Kun eduskunnan vajaalukuisuus oli muuttanut voimatasapainoa oikeiston hyväksi, tekivät sosialidemokraatit lopulta joulukuussa välikysymyksen, jossa vaadittiin eduskunnan hajottamista ja uusia vaaleja sen täydentämiseksi. Puolue sai kuitenkin tukea vain muutamalta ruotsalaisen kansanpuolueen edustajalta. Tammikuussa SDP ilmoitti vetäytyvänsä eduskuntatyöstä, jolloin presidentti K. J. Ståhlberg yhtyi vaatimukseen ”tynkäeduskunnan” hajottamisesta. Hallitus ei tästä huolimatta suostunut uusiin vaaleihin, vaan erosi 16. tammikuuta 1924, jonka jälkeen Ståhlberg nimitti tilalle A. K. Cajanderin johtaman virkamieshallituksen ja hajotti eduskunnan.[2][6][8][12]

Oikeudenkäynti ja tuomiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeuskäsittely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaaka räjähtää, kun Turun hovioikeus jakaa 372 vuoden tuomionsa. Hahmo oikealla on hovioikeuden presidentti Aleksi Käpy. Werner Aron pilapiirros Kurikka-lehdessä.

Turun hovioikeuden kanneviskaalinvirasto antoi ensimmäisen tapausta koskevan selontekonsa lokakuussa 1923.[31] Varsinainen oikeuskäsittely alkoi Turun lääninvankilassa 8. marraskuuta. Tuolloin syytettyinä oli 32 henkilöä, joista 20 oli SSTP:n kansanedustajia. Loput eduskuntaryhmästä oli suorittamassa heille aikaisemmin langetettuja vankeusrangaistuksia tai pakoili viranomaisia. Oikeuden puheenjohtajana toimi asessori Knut Molin, syyttäjänä kanneviskaali Pekka Westerling ja EK:n edustajana varatuomari Ville Bang. Syytettyjen avustajina olivat hovioikeuden auskultantti Vilho Joutsenlahti sekä Ruotsin kommunistisen puolueen lähettämä sosialidemokraattinen lakimies Georg Branting.[32][33][34][35]

Oikeudenkäynnin jatkuessa joulutauon jälkeen tammikuussa 1924 Branting toi puolustuksen asiantuntijaksi lakitieteen tohtori Nils Söderqvistin.[36] Viranomaiset yrittivät aluksi estää heidän maahantulonsa, mutta lopulta Branting ja Söderqvist onnistuivat pääsemään Suomeen. Antamassaan lausunnossa Söderqvist totesi, että pelkän puolueohjelman perusteella valtiopetoksesta annettu tuomio rikkoo oikeusperiaatetta, jonka mukaan ajatuksista ei voida rangaista. Myös Branting vetosi Suomen hallitusmuodon takaamaan sananvapauteen, mutta pyrki samalla osoittamaan, ettei SSTP:n puolueohjelmassa ollut mitään valtiopetokseen viittaavaa. Hänen mukaansa Neuvostoliitossa asuvien suomalaisten kommunistien kanssa käyty kirjeenvaihto ei myöskään täyttänyt määritelmää.[37]

Syyttäjä vaati aluksi rangaistusta 197 puolueen jäsenelle, mutta lopulta kahdeksan henkilön syytteistä luovuttiin. Heidän joukossaan olivat maasta paenneet kansanedustajat Hilda Hannunen, Albert Kallio, Pekka Nurmiranta, Juho Vesterlund ja Nestor Väänänen sekä muurari Väinö Idman, joka kuoli tammikuussa 1924 viiden viikon tutkintovankeuden aiheuttamien terveysongelmien seurauksena. Kaikkiaan 39 syytettyä pysyi vangittuina koko oikeuskäsittelyn ajan.[38][39]

Hovioikeuden päätös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun hovioikeus langetti tuomiot 20. kesäkuuta 1924. Lähes 200 konekirjoitusliuskaa käsittänyt päätös oli pisin, mitä hovioikeus oli kolmesataavuotisen historiansa aikana antanut. Yhteensä 189 henkilöä tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta eri pituisiin kuritushuonerangaistuksiin, jotka vaihtelivat 6 kuukaudesta yli 11 vuoteen. Pisimmät tuomiot saivat luennoitsija Oskari Ikonen (11 v. 2 kk.) ja päätoimittaja Yrjö Hyvärinen (9 v. 9 kk.). Kansanedustajien tuomiot olivat enimmillään 6 vuotta.[38] Niiden perusteina olivat muun muassa sitoutuminen Kominternin parlamentaarista työtä koskeviin päätöksiin sekä edustajanpalkkioiden luovuttaminen puolueen käyttöön.[5] SSTP:n puoluesihteeri Niilo Wälläri sai 3 vuoden 4 kuukauden ja pääsihteeri Kusti Kulo 5 vuoden kuritushuonerangaistuksen. Osa tuomioista annettiin ehdollisina.[38] Hovioikeus määräsi myös SSTP:n ja Suomen Sosialidemokraattisen Naisliiton lakkautettavaksi.[40] Lisäksi lakkautettiin puolueen sanomalehdet Kainuun Työmies, Uusi Pohjan Kansa, Suomen Työmies, Savon Kansa, Vapaa Sana ja Folkbladet, mutta syyttäjän vaatimus kirjapainojen takavarikoinnista hylättiin.[38] Kirjapaino Työn johtajana toiminut Viljo Visa sai yli 5 vuoden tuomion.[41]

Toistasataa tuomittua valitti hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.[42] Se julkisti oman päätöksensa huhtikuussa 1925. Hovioikeuden päätökset jäi pääosin voimaan, mutta korkein oikeus alensi joitakin tuomioita sekä muutti osittain hovioikeuden antamia perusteluita. Lisäksi korkein oikeus katsoi, että puoluejärjestöjen lakkautuspäätökset koskivat vain emopuoluetta.[43][44]

Tuomitut suorittivat rangaistuksensa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa tai Hämeenlinnan naisvankilassa.[3] Kansanedustaja Antti Kaarneen terveys heikkeni tutkintovankeuden aikana niin, ettei hän aloittanut varsinaista rangaistustaan vaan kuoli heinäkuussa 1924.[45] Naisliiton aktiiveihin lukeutunut Hilma Toivola kuoli vankeudessa lokakuussa 1926 kärsiessään hänelle langetettua 1 vuoden 6 kuukauden tuomiota.[46] Kansanedustaja Laura Härmä puolestaan synnytti vankeudessa ainoaksi jääneen lapsensa.[47]

Jälkipyykki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SSTP:n johtohahmojen pidättäminen lamaannutti kommunistien julkisen toiminnan hetkeksi lähes kokonaan, mutta se saatiin käynnistettyä uudelleen jo syksyn 1923 aikana, jolloin puolueen piirijärjestöt korvattiin ”työväen paikallisjärjestöiksi” nimetyillä organisaatioilla. Huhtikuun 1924 eduskuntavaaleihin kommunistit osallistuivat omilla listoillaan, joilta valittiin 18 kansanedustajaa 10,5 prosentin kannatuksella. Myöhemmin samana vuonna niiden pohjalta muodostettiin vaaliorganisaatioksi Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestö (STPV).[8][15] Sanomalehtien lakkauttamispäätöstä puolestaan kierrettiin julkaisemalla lehtiä uusilla nimillä.[48] Myöskään kommunistien maanalaiseen toimintaan pidätyksillä ei ollut haluttua vaikutusta, koska suuressa osassa maata vangittiin ainoastaan SSTP:n maltillisimpia aktiiveja. Vallankumouslinjan kannattajat taas pysyivät salaisen organisaationsa ansiosta viranomaisten ulottumattomissa.[15]

Kansanedustajille vankeustuomiot sen sijaan merkitsivät käytännössä poliittisen uran loppua, sillä tuomioihin sisältyi vaalikelpoisuuden estänyt pitkä kansalaisluottamuksen menetys. Vapautumisensa jälkeen he saattoivat jatkaa poliittista toimintaansa vain SKP:n maanalaisessa organisaatiossa, joka merkitsi suurta kiinnijäämisen riskiä ja uutta vankeustuomiota. Tämän johdosta useat vankilasta päässeet kansanedustajat muuttivatkin Neuvostoliittoon.[5]

Viranomaiset jatkoivat kommunisminvastaisia toimiaan läpi 1920–1930-lukujen. Esimerkiksi tammikuussa 1925 Turun ja Viipurin hovioikeuksissa asetettiin syytteeseen yli 30 kommunistisissa järjestöissä toiminutta henkilöä.[49] SKP:n maanalaisen toiminnan johto sekä puolueen ammattiyhdistysosastot lamaantuivat vuonna 1928, jolloin vangittiin lähes 60 kommunistia mukaan lukien kaksi STPV:n kansanedustajaa.[50] Vaalijärjestö jatkoi toimintaansa vuoteen 1930 saakka, joilloin se kiellettiin niin sanottujen kommunistilakien nojalla. Tämän jälkeen kommunistien toiminta tuli lailliseksi vasta jatkosodan päättyessä syksyllä 1944.[3]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Branting, Georg: Oikeudenkäyttö Suomessa : muutamia asiakirjoja selityksineen. Helsinki: Työ, 1925. Teoksen verkkoversio (PDF).

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Hokkanen, Kari: Kallio, Kyösti (1873–1940) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 7.6.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 9.5.2021.
  2. ↑ a b Hentilä, Seppo: ”Itsenäistymisestä jatkosodan päättymiseen 1917–1944”, Suomen poliittinen historia 1809–2003, s. 144–145. Helsinki ; Porvoo: WSOY, 2003. ISBN 951-02910-4-8
  3. ↑ a b c Krekola, Joni: ”Aina joku pettää. Luottamuksen ongelma Suomen maanalaisessa kommunismissa”, Väki Voimakas 16, s. 36–61. (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirja 2003) Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2003. ISBN 951-98296-6-0 Teoksen verkkoversio (PDF).
  4. ↑ Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? : suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, s. 114–115. Helsinki ; Juva: WSOY, 1994. ISBN 978-951-01920-1-6
  5. ↑ a b c d Krekola, Joni: ​SSTP:n eduskuntaryhmän pidätys 1923 Kansanvallan tulikoe -tietopaketti. 2015. Eduskunta. Viitattu 9.5.2021.
  6. ↑ a b c d e f g Hokkanen, Kari: Kyösti Kallio 1 : 1873–1929, s. 396–399. Porvoo: WSOY, 1986. ISBN 9 51-01387-6-2
  7. ↑ Branting 1925, s. 19–20, 55.
  8. ↑ a b c d e Selén, Kari: ”Tasavalta hakee suuntaa”, Suomi 75 : itsenäisen Suomen historia 2, s. 176–177. Helsinki: Weilin+Göös, 1991. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  9. ↑ Branting 1925, s. 57–58.
  10. ↑ Lintunen, Tiina: Punaisten naisten tiet : valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet, s. 224–225. (Väitöskirja) Turku: Turun yliopisto, 2015. ISBN 978-951-29622-8-0 Teoksen verkkoversio (PDF).
  11. ↑ Till ”Finska socialistiska partiets” karaktäristik. Hufvudstadsbladet, 26.7.1923, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021. (ruotsiksi)
  12. ↑ a b c d e f g h i Paavolainen, Jaakko: Väinö Tanner : senaattori ja rauhantekijä. Elämäkerta vuosilta 1912–1923, s. 466–474. Helsinki: Tammi, 1979. ISBN 951-30499-1-4
  13. ↑ Branting 1925, s. 65.
  14. ↑ Kommunistipuoluetta ryhdytty lakkauttamaan. Iltalehti, 3.8.1923, nro 177, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  15. ↑ a b c Aatsinki, Ulla ; Lampi, Mika ; Peltola, Jarmo: Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela. Luokka, liike ja yhteiskunta 1918–1944 : vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla II, s. 96, 160–161. Tampere: Tampere University Press, 2007. ISBN 978-951-44698-7-9 Teoksen verkkoversio (PDF).
  16. ↑ Branting 1925, s. 94–95.
  17. ↑ a b Branting 1925, s. 90–91.
  18. ↑ Hallitus on tehnyt johtopäätöksensä kommunistipuolueen lainvastaisuudesta, ryhtyen sen aiheuttamiin toimenpiteisiin. Uusi Suomi, 4.8.1923, nro 176, s. 1, 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  19. ↑ Kommunistisen puolueen lakkauttaminen. Suomen Sosialidemokraatti, 4.8.1923, nro 178, s. 1, 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  20. ↑ a b Lisätietoa eilen edelleen jatketuista kommunistipidätyksistä. Uusi Suomi, 5.8.1923, nro 177, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  21. ↑ Kommunistien rikolliset suunnitelmat. Maaseudun Tulevaisuus, 7.8.1923, nro 86, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  22. ↑ Kuulusteluja varten pidätettyjen kommunistien vapauttaminen. Iltalehti, 15.9.1923, nro 214, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  23. ↑ Etsivä keskuspoliisi on lähettänyt alaosastoille ohjeet vapauttamisista. Uusi Suomi, 31.8.1923, nro 199, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  24. ↑ Sainio, Venla: Mäkelin, Yrjö (1875–1923) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 9.5.2021.
  25. ↑ a b c Hietaniemi, Tuija: Lain vartiossa : poliisi Suomen politiikassa 1917–1948, s. 83–88. (Historiallisia Tutkimuksia 166) Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1992. ISBN 951-89155-7-1 Teoksen verkkoversio (PDF).
  26. ↑ Tanner, Väinö: Kahden maailmansodan välissä. Muistelmia 20- ja 30-luvuilta, s. 34. Tammi, 1966.
  27. ↑ Tuovinen, Timo: Kisällilaulun suuri tuntematon 26.6.2020. Laulu ottaa kantaa. Viitattu 31.10.2022.
  28. ↑ ”Työläisnuorison” painokannejuttu ratkaistu lopullisesti. Suomen Sosialidemokraatti, 5.5.1926, nro 101, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 31.10.2022.
  29. ↑ Kari, Markus: ”Syyttäjästä kehittäjäksi. Eduskunnan oikeusasiamiehen kehitys kansalais- ja perusoikeuskeskeiseksi”, Eduskunnan oikeusasiamies 1920–2020 : sata vuotta laillisuusvalvontaa ja oikeusturvaa, s. 54. Helsinki: Edita, 2020. ISBN 978-951-37771-7-3 Teoksen verkkoversio (PDF).
  30. ↑ Branting 1925, s. 57.
  31. ↑ Branting 1925, s. 70.
  32. ↑ Suuren kommunistijutun käsittely alkaa Turun hovioikeudessa tänään. Uusi Suomi, 8.11.1923, nro 258, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  33. ↑ Suuri kommunistijuttu Turun hovioikeudessa. Iltalehti, 9.11.1923, nro 261, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  34. ↑ Branting 1925, s. 75.
  35. ↑ Branting 1925, s. 3.
  36. ↑ Branting 1925, s. 82.
  37. ↑ Saarela, Tauno: ”Solidaritet från väst och öst. Den finländska kommunismen och den internationella solidariteten under 1920-talet”, Historisk Tidskrift för Finland 94, s. 128–129. Helsingfors: Historiska föreningen, 2009. ISSN 0046-7596 Teoksen verkkoversio (PDF).
  38. ↑ a b c d Turun hovioikeus julistanut eilen päätöksen suuressa kommunistijutussa. Uusi Suomi, 21.6.1924, nro 142, s. 1, 9–10. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  39. ↑ Väinö Idman haudataan sunnuntaina. Työväenjärjestöjen Tiedonantaja, 18.1.1924, nro 7, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  40. ↑ Branting 1925, s. 96.
  41. ↑ 372 vuotta kuritushuonetta. Tuisku, 1924, nro 4, s. 12. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.7.2023.
  42. ↑ Kommunistit valittavat. Uusi Aura, 20.8.1924, nro 224, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  43. ↑ Korkeimman oikeuden päätös suuressa kommunistijutussa. Uusi Suomi, 23.4.1925, nro 92, s. 1, 10. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  44. ↑ Korkeimman oikeuden päätös n. s. suuressa kommunistijutussa. Eteenpäin, 24.4.1925, nro 45, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  45. ↑ Palmu, Heikki: Kristillisen työväenpuolueen tarina. Helsingin Sanomat, 16.4.1976, s. 2. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 9.5.2020.
  46. ↑ Vapaustaistelumme uhri. Työläis- ja talonpoikaisnaisten lehti, 1926, nro 11–12, s. 6–7. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  47. ↑ Huovinen, Pertti: Iin historiaa: Erkki Härmä, iiläisen isän pojasta maaherraksi 22.5.2020. Rantapohja. Viitattu 1.2.2024.
  48. ↑ Aatsinki, Ulla: Tukkiliikkeestä kommunismiin : Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918, s. 267. (Väitöskirja) Tampere: Tampere University Press, 2009. ISBN 978-951-44757-4-0 Teoksen verkkoversio (PDF).
  49. ↑ Kommunistit oikeudessa. Uusi Aura, 15.1.1925, nro 13, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.5.2021.
  50. ↑ Upton, Anthony F.: The Communist Parties of Scandinavia and Finland, s. 93–97. London: Weidenfeld & Nicolson, 1973. ISBN 029-79954-2-1
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suuri_kommunistijuttu_1923&oldid=22836056”